Melkein nolottaa tunnustaa, että vielä muutama vuosi sitten en ymmärtänyt kristinuskon armon käsitettä ollenkaan. Oli minulla jokin himmeä käsitys, että synnit saa anteeksi ja sitä rataa.
Sitten sain lukea määritelmän Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.
Rakkaus? Minun osakseni? Ja vielä ansioton?
Armo alkoi kiinnostaa minua.
Antti Kylliäinen kuvaa kirjassaan Maan päällä niin kuin taivaassa, miten Jumalan armo eroaa ihmisen armosta. Jumalan armo on täydellistä hyväksymistä. Jumala on luomistyössään täysin vapaa, joten hänen ei tarvitse päästää käsistään puolivalmista tai epäonnistunutta.
Kylliäinen kirjoittaa: ”Koska Jumala on luonut kaiken, mikä on, olemassa oleminen on aina ja välttämättä Jumalan hyväksymänä olemista.”
Ei niin, ettei maailmassa olisi hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärä. Säännöt tekevät yhdessä elämisen mahdolliseksi ja varjelevat heikoimpia vahvimpien ylivallalta. Mutta armo on oikeaa ja hyvääkin suurempi.
Jumalan armo koskee kaikkia. Se sulkee syliinsä niin raiskaajat kuin rauhan rakentajat, massamurhaajat kuin laupeuden tekijät. Niin suvakit, rajakit, rasistit, hattarapäähaihattelijat kuin kaikki muutkin öyhöttäjät. Minut. Sinut.
Jumala rakastaa minua yhtä paljon kuin maailman hienointa ja oikeamielisintä ihmistä – kuka hän lieneekin.
Ja jos on joku, jota pidän itseäni huonompana, jopa huonompana kuin ketään toista, Jumala rakastaa häntä yhtä paljon kuin minua.
Siinä sitä on ihmispololle ihmettelemistä.
Ihmispolo ihmettelemässä
9.11.16