Oulun seurakuntien näkövammaistyön diakoniatyöntekijä Anne Kellokumpu on kiitollinen auliista auttajista.
Näköpiiri, näkövammaisten ja läheisten kerho, kokoontuu tiistaina Keskustan seurakuntatalolla. Juomme ensin pullakahvit, ja istumme sitten tuoliringissä kuin nuotiopiirissä. Induktion avulla ääni kuuluu heillekin, joilla on kuulovamma.
Kerron näkövammaisten lähetyskohteesta, Nepalin vammaisten koulusta. Pian kerholaiset jakavat omia koulumuistojaan. Lopuksi hiljennymme hartauteen. Kerhon vapaaehtoinen saattelee kävijöitä taksiin ja kotimatkalle. Osa on liikkeellä kävellen.
Keskiviikkoisin vapaaehtoiset tekevät Rauhan Tervehdyksen äänilehteä. Tehtäväni on huolehtia, että puitteet ovat kunnossa. Varsinaisen työn tekevät vapaaehtoiset äänittäjät ja lukijat. Vaihdamme kuulumisia, ruodimme ajankohtaisia asioita, huumori kukkii.
Illalla tulee kuittausviesti sähköpostiin hyvin onnistuneesta lähetyksestä Näkövammaisten liittoon Helsinkiin. Sieltä lähtee postissa perjantaiksi seurakuntalehti cd-levynä näkövammaisille lukijoille.
Torstaina on puhelinpäivystys. Puhelimitse näkövammainen tavoittaa helposti työntekijän. Keskustelemme, sovimme kotikäynnistä.
Puhelujen välissä rapsuttelen tietokonetta, tekeillä on ensi kevään esite.
Perinteisen joulujuhlan valmisteluihin liittyen soitan eräälle näkövammaiselle ja pyydän juhlaamme esiintymään. Jo aiemmin olen kysynyt vapaaehtoisia juhlaan oppaiksi ja tarjoilemaan. Vastaukset ovat: Joo, kyllä sopii, minä tulen.
Olen kiitollinen – ilman vapaaehtoisia kerhot ja juhlat jäisivät suunnitelmiksi. Muistan myös vapaaehtoisia lähimmäisiä, jotka käyvät tapaamassa omaa näkövammaista ystäväänsä. Auttamisen aulius liikuttaa.
Iltapäivällä käyn näkövammaisten yhdistyksellä. Porisen kävijöiden kanssa, työntekijöiden kanssa vaihdamme muutaman sanan tulevasta yhteisestä retkestä. Näkövammaisten liiton julisteissa on teksti ”Yhdessä näemme enemmän”. Se on hyvin sanottu ja toteutuu myös seurakunnan näkövammaistyössä.