Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Antoi kylkeen kemiallisia reaktioita – tunteet, joiden kanssa kuljemme arjessa, toimimme ja teemme päätöksiä. Hän loi tunteet, jotka yhdistävät ja auttavat meitä ymmärtämään toisiamme.
Kaverini kertoi hänelle sattuneesta kommelluksesta. Me muut elimme tilannetta uudelleen yhdessä nolostuen, päivitellen ja valmiina nauramaan. Tarinan huippuhetki lunasti odotukset: ilmoille pulppusi helisevä nauru. Yhteinen ilo.
Se oli vahvistus kertojalle siitä, että vaikka sattuu ja tapahtuu, elämä jatkuu.
Eräänä toisena päivänä ystävän kasvot menivät vakavaksi puhelimen soidessa. Arvasimme kaikki, että nyt se saapui: suru-uutinen yhteisen ystävän poismenosta. Kylmä läikähti selästä rintaan ja lävisti matkallaan sydämen. Yhteinen itku puhdisti.
Leikkipuistossa kolmevuotias ja talven ensimmäiset liukkaat. Pieni jalka ei pysähtynytkään siihen, mihin piti. Heti useampi vanhempi tuli osoittamassa myötätuntoa: lohduttamaan ja ottamaan syliin. Onhan omallekin lapselle käynyt noin.
Suuttumus nostaa päätään, kun asiat eivät mene oikeudenmukaisesti tai niin kuin sovittiin. Suuttumus antaa voimaa toimia vääryyttä vastaan.
Mutta sitten on viha. Viha on pitkittynyttä ja patoutunutta suuttumusta, joka ei löydä tietään ulos ja sairastuttaa. Se turruttaa, lamauttaa ja sokaisee. Se imee energiaa ja etsii koko ajan uusia kohteita levitäkseen.
Viha ei ole tunne. Se on kuolemansynti, joka ajaa meidät kauemmas toisistamme.
Vanhasta testamentista saamme lukea, että Jumala itsekin käy tunteella. Mutta hänenkin päällimmäisin tunne on rakkaus meitä epätäydellisiä kohtaan.
Sallitut tunteet
30.11.16