Armo olisi kelpaamista

3.1.17

Armo näkyy nuorille, jos kirkon työntekijät välittävät sitä teoillaan, Auli Vähäkankaan tutkimus paljastaa

Armosta vanhurskautetut. Mitä tämä kristillinen sanonta tarkoittaa?
   Ei kovinkaan paljoa suomalaisille nuorille, joita seurakunta koettaa kohdata. Ellei luterilainen perinne ole oman kodin kasvatuksessa siirtynyt kotona lapsille, kirkon uskonnollisen kielen sisällöt ja merkitykset ovat ulottumattomissa.
   – Tosiasia on, että kirkko ja seurakunnat ovat sekä sanastoltaan että asenteiltaan irrallaan nuorten maailmasta, toteaa Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori Auli Vähäkangas.
   Vähäkankaan kritiikin kärki osoittaa teologeihin ja teologiaan. Pappien aika kuluu muussa työssä kuin nuorten kanssa.
   – Nuorten kohtaamisessa nuorisotyöntekijöillä on paremmat taidot kuin teologeilla.
   Juuri kohtaamisilla kuitenkin olisi väliä. Nuoret pohtivat suhdettaan seurakuntaan, kirkkoon ja sen välittämiin asioihin pitkälti sen perusteella, huomataanko heidät ja kelpaavatko he joukkoon.

Sanaa armo ei tunnu
olevan olemassakaan

Vähäkankaan johtamassa Nuoret marginaalissa -tutkimushankkeessa selvitettiin niin sanottujen riskinuorten, syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kokemusta seurakunnasta ja sitä, miten seurakunta oli tukenut heitä eräällä kanta-hämäläisellä paikkakunnalla.
   Kansainvälisen hankkeen toiset tutkimukset toteutettiin Ruotsissa, Norjassa ja Etelä-Afrikassa.
Haastateltavat nuoret olivat 15–24-vuotiaita.
   Vähäkankaan tutkimusryhmän haastatteluissa yksikään nuorista ei puhunut armosta mitään. On kuin sanaa ei olisi olemassakaan, kuten ei syntiäkään.
   Niitä asioita, joihin synti ja armo elämässä liittyvät, nuoret kylläkin pohtivat paljonkin. Armon voi jäljittää kelpaamiseen ja hyväksytyksi tulemisen tunteisiin. Synnillä on puolestaan yhteys häpeän ja syyllisyyden kokemuksiin.
   – Häpeä syntyy siitä, että on mokattu: on se sitten alkoholia, huumeita, irtosuhteita. Nuoret toteavat, että he ovat mokanneet. Siitä seuraa kysymys seurauksista: kelpaanko mä nyt tämän jälkeen?

Armo on sitä,
ettei jää yksin

Mokailleelle nuorelle seurakunta näyttäytyy nimenomaan paikkana, jonne ei ehkä kelpaa, koska ei ole tarpeeksi hyvä. Isosiksi lähtevät kunnon nuoret, itseä ei pidetä sellaisena.
   Jos armo on sitä, ettei jää yksin ja kelpaa sellaisena kuin on, tutkimuksen nuorille armo oli näyttäytynyt jonkun isosen tai nuorisotyöntekijän kautta, joka oli osoittanut oikeasti välittävänsä. Sitä oli koettu jollain leirillä, josta oli jäänyt ”hyvä fiilis”.
   Vähäkangas toteaa, että tutkimuksen nuorten kokemukset seurakunnasta olivat suorastaan yllättävän voimakkaasti peräisin rippikoulusta. Vanhemmatkin nuoret pohtivat suhdettaan uskontoon ja seurakuntaan rippileirin kautta.

Katseellakin
on jo merkitys

Kysymys kelpaamisesta on sitä keskeisempi, mitä nuoremmasta haastateltavasta oli kyse.
   – Haastatteluissa tulee esiin sellaisia pohdintoja, kuin että ”kun tuo pappi katsoi mua tuolla tavalla, tarkoittaako se, että minä en kelpaa?”
    Tutkimuspaikkakunnan seurakunnalla oli hyvä tarkoitus tavoittaa ja kohdata nuoria. Nuorisotyön puitteissa esimerkiksi käytiin kerran viikossa nuorisotalolla. Nuorille ratkaisevaa oli kuitenkin se, mitä todella tapahtui suoraan heidän ja työntekijän välillä.
   – Nuoret odottavat, että aikuinen huomaa heidät. He odottavat aikuisen hyväksyntää, Vähäkangas sanoo.
   – Hyväksytyksi tuleminen myös henkilöityy: nuori tarkkailee, huomaako juuri tuo työntekijä minut. ”Tuo työntekijä tuntee nimeni. Hän moikkaa ajaessaan polkupyörällä ohi. Hän kysyy, mitä minulle kuuluu. Hänen kanssaan on tehty kiva juttu yhdessä leirillä.”

Nuoret tunnistavat,
ovatko he tärkeitä

Tutkimusta varten haastateltiin myös paikkakunnan kirkkoherraa ja nuorisotyöntekijää. Rippikoulutyöstä vastannut seurakunnan kappalainen katsoi, ettei hänellä ole nuorten tukemisesta sanottavaa.
   – Kirkkoherralta tuli teoreettinen pläjäys. Nuori nuorisotyöntekijä puhui sen sijaan nuorten elämästä ja kysymyksistä, vaikeuksista ja tarpeista. Siellä eivät vilisseet teologiset käsitteet. Nuorten hyvät kokemukset seurakunnasta liittyivät juuri häneen.
   Vaikka paikkakunnalla kirkko oli keskellä kylää, seurakunta ja sen edustajat näyttäytyivät nuorille etäisinä ja outoina. Seurakunta oli paikka, jonne joku muu voisi mennä juttelemaan. Joitakin toisia seurakunta voisi auttaa.
   – Yksi yllättävä haastattelu tosin oli. Keskustelussa käytiin läpi sitä, mikä kirkossa on tärkeää. Parikymppinen haastateltu totesi, että hautausmaa. Kun haastattelija kysyi syytä, vastaaja totesi, että sinne hänetkin kerran haudataan. Hänelle se oli tärkeää, Vähäkangas kertoo.
   – Siinä oli minusta kyse suoraan armosta: että pääsee kerran turvallisesti haudatuksi aidan sisäpuolelle, yhdessä muiden kanssa, tutkija miettii.

Kapulakielen puhujat
hukkaavat nuoret

Kun tutkimukseen osallistuneet nuoret kertoivat suhteestaan seurakuntaan, he alkoivat puhua siitä, millä tavalla uskovat tai eivät usko. Monetkaan nuoret eivät osanneet paljoa mietiskellä ja sanoittaa uskonnollisia näkemyksiään.
   Armosta tai synnistä ei puhunut kukaan. Nuoria ei koskettanut myöskään ehtoollinen millään tavalla.
Jos nämä nuoret olisivat jumalanpalveluksessa, mitä synnintunnustus ja siihen liittyvä armon julistus voisi merkitä heille?
   – Voi tosin kysyä, kuinka moni säännöllisesti jumalanpalveluksessa käyvä aikuinenkaan varsinaisesti ymmärtää, miksi synnintunnustus tehdään? Auli Vähäkangas vastaa.
   Synnin ja armon sijaan nuoret osasivat avoimesti ja vuolaasti kertoa terapioistaan, diagnooseistaan ja lääkityksistään. Se on heidän arkeaan. Nuoret osaavat sen kielen, jolla voivat jäsentää tuntojaan ja elämäänsä.
   – Näyttää siltä, että suhde uskonnolliseen perintöön elää lähinnä isovanhempien kautta. Mummon kanssa vielä käydään Kauneimmissa joululauluissa. Sellaisen merkitys on suuri. Traditio tekee mahdolliseksi käyttää kirkon käsitteitä.

Kuvia sanojen
sijaan

Teologisen kapulakielen kirkko liukuu nuorista etäälle. Vain käsitettävissä olevalla kielellä voi tulla kosketetuksi.
   – Nuorille omien sanojen käyttö on hirveän tärkeää. Jos ajatellaan nuorten itsensä kirjoittamia rukouksia rippileirillä, tulevat ne ihan eri maailmasta kuin kirkkokäsikirja.
   Vähäkangas miettii myös, ettei sanojen tarvitsisi aina olla lähtökohtana kirkon sanoman välittämisessä ja käsittelemisessä. Esimerkiksi kuvan käyttö voisi avata toisenlaisia mahdollisuuksia kohdata nuori.
   Yhdessä osassa tutkimusta käytettiin menetelmänä kuvien tekemistä ja niistä puhumista. Tämä osoitti, että nuorille kuva avasi mahdollisuuksia, joita puhe ohitti. Lopulta nuoret päätyivät käyttämään tekemiään kuvia kuvatessaan kirkon käsitteitä ja sanastoa.

Onko nuorisotyö
keskiluokkaistunut?

Nuoret marginaalissa -hankkeen nuorilla ei ollut varsinaista paikkaa seurakunnassa rippileirin jälkeen. He oirehtivat tai muista hankalista elämäntilanteista johtuen he eivät sopineet normaalin nuorisotyön piiriin. Pikkupaikkakunnalla erityisnuorisotyötä ei ollut.
   – Jonkinlaista perhediakoniaa olisi oikeastaan tarvittu. Useimman nuoren elämään liittyi sellaisia asioita, jotta perhediakonia olisi perusteltua, Auli Vähäkangas sanoo.
   Tutkimuksen mukaan mitä huonommin nuorella meni, sitä kauempana kirkko hänelle oli.
   – Minusta voisikin kysyä, onko seurakunnan nuorisotyö keskiluokkaistunut. Ketkä nuoret ovat valmiita kohtaamaan sitä armoa, jota seurakunta haluaa välittää?”

JAAKKO KAARTINEN

Artikkeli on osa lehteä