Diakoniatyöntekijä jakaisi mieluummin hengellistä ja henkistä keskusteluapua kuin EU-ruokakasseja
Toivon antaminen. Se on kirkon diakoniatyön ydintä, ajattelee 38 vuotta diakonissana toiminut Sinikka Ilmonen.
– Diakoniatyöntekijän tehtävä on etsiä toivonpilkahduksia arkeen apua tarvitsevan ihmisen rinnalla.
Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Näin sanoo kirkkojärjestys.
Ilmosen mukaan ajatus toteutuu yhä ainakin maaseudulla.
– Aika hyvin kirkon diakoniatyön avun piiriin löydetään. Tieto saatavasta avusta tavoittaa ihmiset moninaisia reittejä: netin kautta, sukulaisten ja tuttavien vinkkauksesta. Ja onhan meillä monenlaista yhteistyötä kunnan ja järjestöjen kanssa, siinä se tuttuus lisääntyy.
Vuodet Tyrnävän ja viimeksi Limingan seurakunnissa ovat olleet näköalapaikka yhteiskuntaan ja sen muuttumiseen.
Yksi isoista muutoksista on ollut seurakuntien antaman ruoka-avun lisääntyminen ja muuttuminen jatkuvaksi.
Limingassa EU:n ruoka-apua on jaettu nyt parin vuoden tauon jälkeen.
– Tarpeellisiahan ne EU-ruokakassit ovat monelle. Mutta kyllä pistää miettimään, että näinkö yhteiskunta pitää huolen vähäosaisistaan.
Ilmosta huolettaa, mikä on kirkon tekemän diakoniatyön paikka sote-uudistuksen jälkeisessä Suomessa.
– Kirkolla täytyy olla isot silmät ja korvat, ettei se joudu ainoastaan yhteiskunnan toimien paikkaajaksi.
Vanhoista vaarassa tulla
digisyrjäytyneitä
Ilmonen on huolissaan – ja vähän vihainenkin – tavasta, jolla Suomea aikanaan rakentaneita syrjäytetään yhteiskunnasta:
– Tällä hetkellä on paljon vanhuksia, joilla ei ole tietokonetta eikä nettiyhteyttä. Silloin on ärsyttävää jatkuvasti kuulla kehotus ”katso osoitteesta www.jotakin”.
– Vielä 10–20 vuoden ajan ihmisille pitää antaa mahdollisuus myös henkilökohtaiseen asiointiin. Muutoin ikääntyneiden itsemääräämisoikeus kaventuu.
Toki ikäihminenkin voi oppia tietotekniikan käyttäjiksi. Esimerkiksi Ilmosen oma Liisa-äiti opetteli käyttämään tablettia yli 80-vuotiaana.
– Vanhat tarvitsevat tukea ja itsetunnon vahvistusta. On läheistenkin asia auttaa ikääntyneitä tietoteknisten laitteiden käytön opettelussa, Ilmonen hoksauttaa.
Eri tilanne on tulevaisuudessa, kun ikäihmiset ovat tottuneita verkkopalveluiden käyttäjiä.
Ilmonen sanoo miettineensä, palvelevatko seurakuntien nykyisenlaiset vanhustenkerhot ikääntyneitä enää 10–20 vuoden kuluttua. Tulevaisuudessa myös seurakunnan vanhustyötä voi osin viedä verkkoon.
Köyhyys ja sairaus
usein käsi kädessä
Puolet Suomen diakoniatyöntekijöistä kohtaa viikoittain laajan kirjon huono-osaisuutta: pienellä eläkkeellä tai työttömyyspäivärahalla sinnitteleviä, toistuvasti ruoka-apuun turvautuvia, sairaita, pitkään yksinäisyydestä kärsineitä.
Usein ongelmat kasaantuvat yksille ja samoille:
– Sairaus tulee köyhyyden luo, köyhyys sairauden. Ne kulkevat käsi kädessä, valitettavasti.
– Jostakin ihmiset onneksi saavat voimaa ottaa meihin yhteyttä tai tulla mukaan esimerkiksi vertaisryhmiimme.
Ilmonen tietää saamansa palautteen perusteella, että yllättävän monelle seurakunnan ryhmät ovat tärkeää vastapainoa arjen yksinäisille hetkille.
– Toivottavaa olisi, että myös vanhuksia kohtaava kunnallinen kotipalvelu vinkkaisi seurakuntien diakoniatyötä tekeville, keiden luona olisi tarvetta juttukaverille.
Tukia ei aina osata
tai jakseta hakea
Diakoniatyöntekijä tarvitsee työssään myös talousosaamista. Usein asiakkaiden kanssa etsitään tietä ulos velkaantumisesta.
– Velkasaneeraukseen pääsy voi pelastaa elämän, Ilmonen tietää.
Diakoniatyöntekijä auttaa myös ihmisiä, jotka eivät osaa hakea heille kuuluvia tukia ja etuuksia.
– Aina kyse ei ole edes osaamisesta. Esimerkiksi omaishoitajilla voi jäädä tukia hakematta, kun he kerta kaikkiaan eivät jaksa niitä hakea.
MINNA KOLISTAJA