Viisastenkerhossa juttu voi lähteä liikkeelle vaikka hevosista: muistellaan

Viisasten aikamatka

3.1.17

Ikäihmisten kokoontumisissa muistellaan menneiden vuosikymmenten luotolaisuutta

Keskiviikkoisin iltapäivällä Hailuodon vanhusten ja vammaisten palvelukodin ison pöydän ääreen asettuu niin Saarenkartanon omia asukkaita kuin läheisissä rivitaloissa asuvia.
   Kerhoon tullaan tapaamaan tuttuja, kuulemaan Raamatun sanaa, laulamaan ja kahvittelemaan yhdessä sekä muistelemaan, millaista elämänmeno oli menneinä vuosikymmeninä.
   Viisastenkerho on tärkeä henkireikä monelle hailuotolaiselle ikäihmiselle.
   Yksi säännöllisistä kävijöistä on Alpo Parrila.
   – On tärkeää saada tavata toisia ihmisiä ja kuulla muiden kuulumisia, Parrila sanoo.
   Hänelle keskiviikon kokoontumiset tuovat kaivattua vaihtelua.
   – Hailuodossa kaikki elämä hiljenee talveksi. Ei juuri kyläillä. Ja kun liikkuminen on itsellä huonoa, ei juuri tule kotoa lähdettyä.
   Parrilalle on yleensä järjestynyt joku vapaaehtoinen antamaan kyydin Saarenkartanoon. Tällä kertaa kyytimieheksi tarjoutui entinen kuorokaveri.
   – Kerho antaa vaihtelua elämään. Yksitoikkoista on viettää päivät kotimökissä yksinään.

Millainen olikaan
se pellavaloukku?

Viisastenkerhossa jutunjuurta saadaan aikaan käymällä läpi esimerkiksi vanhan ajan työmenetelmiä ja työkaluja.
   – Elsa, muistatko sinä pellavantekoa? Sitten kun tulee mieleen niin saat sanoa päräyttää, kannustaa kerhoa vetävä diakoniatyöntekijä Tapio Jakkula.
   Yksi paikalla olevista ryhtyy muistelemaan, kuinka monivaiheista oli pellavan käsittely. Piti liottaa, kuivata ja vielä loukuttaa ja lihdata niin että jäljelle jäi kuitu.
   – Muistatteko, kuinka pellavat piti kuivata riihessä? Ja se loukku, minkä näköinen se oli. Kertokaapa siitä, Jakkula johdattelee keskustelua.
   Joku toinen innostuu kertomaan, kuinka kestäviksi ovat osoittautuneet nuorena kangaspuilla kudotut pellavaiset pyyheliinat.

Vieläkö tavoitat
pikilangan tuoksun?

Porukalla makustellaan sanaa äimä.
   Kerholaisia naurattaa, kun Jakkula ehdottaa, että sanonnan äimän käkenä takana voisi olla kenties usein humalassa ollut suutari.
   Äimän kautta päästään pikilankaan.
   – Tarvittiin sellainen pikiklöntti, johon lankaa vedettiin ees-taas. Kenkien valmistuksessa pikilankaa tarvittiin ja sillä korjattiin myös hevosten valjaat, muistetaan.
   Jakkula tiedustelee, vieläkö joku pystyy tavoittamaan pikilangan tuoksun.
   Vielä riittäisi tarinaa muun muassa ämmänlängistä, mutta vääjäämättä ovat edessä loppurukous, loppuvirsi ja iltapäiväkahvit.

MINNA KOLISTAJA

Artikkeli on osa lehteä