Jo apostolit laittoivat jalkaa toisen eteen

28.2.17

Seurakunnat tarjoavat hengenravinnon lisäksi liikuntaa, se tiedetään myös Olympiakomiteassa

Käynnissä olevat Lahden MM-kisat osuvat reformaation armoaiheiseen juhlavuoteen.
   Kisapappi Leena Huovinen toivoo armon välittyvän kisoihin siten, ettei paikan päällä eikä suomalaiskatsomoissa enää muistella Lahden skandaalikäryisiä hiihtokisoja 2001.
   – Armo on yleisemminkin sitä, että sallimme itsellemme elämässä uusia alkuja. Entisessä vellominen saattaa tuntua tutulta ja siksi turvalliselta, mutta tummista pilvistä pitäisi osata päästää elämässä irti. Uusi alku kuuluu myös niille, jotka Lahden edelliskisojen jälkeen saivat rangaistuksen dopingrikoksesta.
   Huovinen uskoo, että suomalaisurheilijoiden menestymisen paine on helpottunut, kun kansankunnalle on tullut menestystä myös muilla aloilla kuin urheilussa.
   – Kun pärjäämme esimerkiksi tieteen ja taiteen parissa, urheilijat saavat väljyyttä kilpailemiseen.

Kilpaurheilu on
liian kallista

Kilpaurheilun harrastaminen on kallistunut hurjasti viime vuosina.
   Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja, kirkon liikunta- ja urheiluneuvottelukuntaan kuuluva Leena Paavolainen pohtii, onko kirkon paikka siinä, että sen suojissa tarjottaisiin yhä enemmän liikkumista, johon kaikilla on varaa. 
   – Hyvä, jos tällaista toimintaa seurakunnissa on. Mutta on myös urheiluseurojen haaste, että mahdollisimman moni lapsi voi liikkua ilman, että tekeminen kaatuu harrastuksen hintaan.

Mikä on
kirkollisin urheilulaji?

Yhtä vastausta ylitse muiden ei ole, kun selvittelyssä on kirkollisin urheilulaji.
   Leena Huovisen mielikuva kirkollisesta urheilulajista on koripallo. Hän pelasi nuoruudessa koripalloa NMKY:n, nuorten miesten kristillisen yhdistyksen joukkueessa.
   Leena Paavolaiselle kirkollisesta urheilusta tulee mieleen hiihto.
– Hiihdin lapsena seurakunnan järjestämässä hiihtokilpailussa nelivuotiaiden joukossa ja voitin kisan. Sain lusikan palkinnoksi, se oli ensimmäinen palkintoni. Voittoajallani olisi päihitetty myös kuusivuotiaiden sarjan voittaja.

Apostolin
esimerkin perässä

Vaellusta ehdottaa kirkollisimmaksi urheilulajiksi Tapani Ruotsalainen. Tammikuussa John Vikström -liikuttajapalkinnon saaneen Iin seurakunnan kirkkoherra on urakoinut kaksi pitkää pyhiinvaellusta.
   Ruotsalainen arvioi Raamatun apostoleita kovakuntoisiksi miehiksi, koska evankeliumi levisi sitä mukaa kun Jeesuksen seuraajat ennättivät kävellä.
   Myös Haukiputaan diakoniatyöntekijän Johanna Kerolan ehdotus on vaellus. Haukiputaalla suunnitellaan parhaillaan vaellusta Kellon Kiviniemestä Haukiputaan kirkkoon.
   Kerolan mielestä kirkolliseksi lajiksi sopii myös joukkuepeli, jossa pelataan samaan maaliin.
   Hailuodon diakoniaharjoittelija Tiina Molander pitää potkukelkkailua seurakunnan ykköslajina. Luotolaiset potkuttelevat niin paljon talvisin, että pyörätien laita jätetään hiekoittamatta. Pyhäaamuna kirkon parkissa on myös rovastin potkukelkka.

Kikystä aikaa
liikkumiselle

Iin seurakunnan työntekijät selvittävät parhaillaan kilpailukykysopimuksen tuoman lisätyöajan käyttämistä liikkumiseen. Seurakunnassa on lisätty liikuntaa jo aiemminkin esimerkiksi lähtemällä hetkeksi yhdessä ulos keskellä päivää.
   Iissä on innostuttu mukaan Liikkuva seurakunta -hankkeeseen.
   Jos mielikuva rovastista on viihteestä tuttu paksumahainen pappi tiukassa pikkutakissa, Ruotsalaisen mielestä käsitystä on tarpeellista laajentaa. Henkinen työ kuormittaa, ja siksi monet kirkon työntekijät kulkevat luonnossa työnsä vastapainona. Ani harva jää sohvalle.

Diakoniatyö liikuttaa
asiakkaitaan

Johanna Kerola on nähnyt työssään, ettei liikkumiseen ole välttämättä voimia, kun mieli on maassa.
   – Liikkeelle lähteminen vaatii usein toivon lisääntymistä ja itsensä näkemistä sillä tavoin arvokkaana, että ajattelee hyvinvoinnin tavoittelun kuuluvan itselle.
   Diakonian viikoittaisen aterian arvo on Kerolan mukaan siinä, että seurakunnan kutsu aamupuurolle saa ison joukon ihmisiä liikkeelle.
   – Kyse ei ole urheilusuorituksesta, mutta muutoin liikkeelle lähteminen kodista saattaa jäädä helposti väliin.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 8/2017