Kristiina 12-vuotiaana.

Olisipa joku kysynyt: Kuinka voit, pieni tyttö

14.2.17

Tämän asian Kristiina Harjuautti on päättänyt: hänen lapsensa saavat mennä illalla nukkumaan turvallisesti ja aamulla heidän on turvallista herätä.
   Kun kahden pienen lapsen äiti tämän sanoo, hän itkee.
   – Annan heille sitä, mitä itse en ole saanut.

Hymy ei kerro sitä,
että kaikki on hyvin

Kristiina Harjuautin matka tähän haastatteluun on ollut pitkä. Matkan teki pitkäksi lapsuudessa saatu opetus: kotiasioista ei muille puhuta. Muille ei puhuta siitä, että isä juo ja pieni tytär pelkää häntä.
   Äidin ja sisarustensa tunteista Kristiina ei osaa sanoa mitään, sillä kodin asioista ei puhuttu edes kotona. Jokaisella tuntui olevan oma kupla, jonka sisällä elämää elettiin.
   Kristiina muistelee muusikko Mikko Kuustosen toteamusta: ”Minut valittiin Suomen positiivisimmaksi ihmiseksi samaan aikaan kun aloitin masennuslääkityksen.”
   Hän tietää, mitä suosittu televisiohahmo tarkoittaa: hymy voi hämätä toden teolla. Hymyillä voi vuodesta toiseen, vaikka raivoaminen, itkeminen ja avun pyytäminen olisivat paljon rehellisempiä tunteenilmaisuja.

Isä joi kuusi päivää
ja lepäsi yhden

Tästä alkoi Kristiina Harjuautin matka tähän hetkeen, tässä on sen alkupää:
   – Olin seitsemänvuotias, kun isäni jäi työelämästä pois. Hiljalleen hänestä tuli täyspäiväinen alkoholisti. Kuuden juopottelupäivän jälkeen isäni lepäsi sunnuntain. Se oli hänen lepopäivänsä pyhittämistä.
   Sama meno perheessä jatkui vuodesta toiseen. Lapset säikkyivät kookasta, humalapäissään raivoavaa äkkipikaista isää. Pieni tyttö oli koko ajan varpaillaan. ”Isäni on juoppohullu. Pelkään mennä nukkumaan ja pelkään herätä. En löydä ulospääsyä.”
   Lapset eivät puhuneet toisilleen isästään.
   – Olimme niin eri-ikäisiä. Jokainen meistä koki varmaan hänet eri tavalla. Veljeni olivat minua vanhempia. Kun minä pysyin aina kotona, he pääsivät halutessaan häipymään omilla kyydeillänsä muualle, kavereidensa luokse pois kotoa.

Kukaan muu ei tunne
kuten minä

Kristiina, kiltti tyttö, jäi äidin seuraksi. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Kun asioista ei puhuttu, hän päätteli, että kukaan muu ei tunne niin kuin hän.
   – Tunsin olevani erilainen, tunsin, että minussa on jotain vikaa, koska olin ahdistunut ja peloissani.
   Mikään ei tuntunut muuttuvan kotona ja paha olo kasvoi. Edelleenkään kodin asioista ei sopinut puhua muille. Se, mitä kodissa tapahtui, oli jotain hävettävää. Juominen oli häpeän aihe.
   Murrosikää lähestyvästä Kristiinasta otetaan valokuva: On vuosi 1991, olen 12-vuotias, isä juo ja minulla on paha olla. Näkyykö se kuvasta?
   Lapsi ryhtyy toivomaan, että isää ei olisi olemassakaan. Eikö Jumala voisi ottaa hänet pois?
   Ei ottanut silloin, kun pieni tyttö sitä hartaasti pyysi.

Kiersin ovea, jonka
takaa olisin saanut apua

Ylioppilasjuhlissa alkoi sitten tapahtua. Kristiina vietti omaa juhlaansa muualla yhdessä kavereidensa kanssa. Isä riehui kotona ja pilasi koko juhlan. Sitä Kristiina ei nähnyt.
   Juhlapäivän kaaos oli viimeinen piste äidille. Isä jätettiin yksin, muu perhe jätti hänet.
   Kristiina oli ihmeissään: miksi vasta nyt? Miksi nyt, kun minä olen lähdössä syksyllä kotoa omille teilleni opiskelemaan.
   Vuoden päästä Kristiina sai opiskelukaupunkiin viestin: isä on kuollut. Hän kuoli vain vuosi sen jälkeen, kun oli jäänyt yksin. 
   Nyt Kristiina suuttui myös Jumalalle: ”Raivosin Hänelle mielessäni, että mitäs pelleilyä tämä on. Toteutat kyllä rukouksia, mutta auttamattoman myöhässä.”
   Opiskeluvuosiltaan Kristiina Harjuautti muistaa, kuinka hän kiersi yliopiston terveydenhuollon ovea, jonka takaa hän olisi saattanut saada apua pahaan oloonsa.
   Mutta puhekielto tuntui olevan edelleen voimassa, niin hän tunsi.
   – Ehkä mietin, että kun olen pärjännyt tähänkin saakka paljastamatta kenellekään tunteitani, samalla tavalla mennään eteenkinpäin.

En halua kuolla,
en jaksa elää

– Valmistuin yliopistosta ja minulla oli edelleen paha olo. Silloin ymmärsin, että en enää selviä, jos en ryhdy puhumaan asioistani jollekulle.
   ”En halua kuolla, mutta en jaksaisi elääkään. Kuolema ei ole vaihtoehto. Pelkään sitä liikaa. Mutta en jaksa enää. Menneisyyden painolasti on musertava.”
   ”On vuosi 2006, olen 27-vuotias, näännyksissä ja hakeudun viimeisillä voimillani terapiaan. Näkyykö se kuvasta?”

   Kristiina aloitti kolmevuotisen terapian ihmisen kanssa, johon hän oppi luottamaan.
   Muistatko, millä sanoilla lopulta aloitit keskustelusi terapeutin kanssa?
   – En varmaan sanoilla lainkaan. Tarinani alkoi suunnattomalla itkulla, itkin varmasti silmät päästäni. Kokemus oli mahtava: viimeinkin sain sanottua ääneen sen kaiken, mitä tunsin.

Sain vihdoinkin sanoa,
että minä niin vihaan

Terapiassa oli lupa puhua myös vihasta. Siellä saattoi sanoa: ”Voi, miten vihasinkaan välillä isääni.”
   – Tuntui, ettei isän kuolema vähentänyt vihantunnettani lainkaan. Tunsin myös katkeruutta: miksi minun, pienen lapsen, piti kestää ja aina vain sinnitellä? Kun olin aivan pieni, isä oli vielä sellainen, jonka syliin saatoin mennä.    Kävellessämme yhdessä tartuin sormellani hänen housunlahkeessa olevaan kangaslenkkiin ja pidin siitä kiinni.
   Anteeksi antaminen isälle ei ollut mikään simsalabim-temppu terapiassa.
   – Yritin pitkään antaa isälleni anteeksi, jotta olisin voinut paremmin. Mutta anteeksianto ei ole omasta tahdosta kiinni.
   – Aikaa piti kulua ja vasta vuosien päästä saatoin sanoa, että olen antanut isälleni anteeksi.
   Kun Kristiina Harjuautti ymmärsi, että hän voi antaa anteeksi isälleen, havahtui hän jossakin vaiheessa kysymään, miksi Jumalaa ei silti tuntunut olevan missään. Tahdonvoimalla ei uskoa syntynyt.
   ”Yritin kutsua Häntä, mutta tuloksetta. Säikähdin. Olinko tehnyt niin suuren synnin rukoilemalla isäni kuolemaa, että Jumala ei voinut antaa sitä anteeksi. Silloin mieleeni tuli ensimmäistä kertaa armo. Armoa, armahda, anna anteeksi. Älä hylkää minua.”

Mennyt ei lähde minusta
koskaan kokonaan pois

Kristiina sanoo, että lapsuuden kovat kokemukset eivät lähde hänestä koskaan kokonaan pois. Ne ovat aina osa elämää, se on hyväksyttävä.
   – Kannan menneisyyttäni aina mukanani. Se, mitä olen nyt aikuisena, on rakentunut osin isän alkoholismista. Olen helposti melankolinen, tunnen ulkopuolisuutta, vaikka osaan olla sosiaalisesti niin sanotusti normaali.
”Masennus on kuin alkoholismi. Siitä voi toipua, mutta ei siitä parane koskaan lopullisesti. Se kulkee mukana lopun elämää. Kun se tapahtuu ensimmäisen kerran, on se kuin nyrkinisku suoraan kasvoihin. Mutta silloin voi huomata oppineensa jotain. Hakee apua nopeammin, toipuu nopeammin. Ja kun se taas seuraavalla kerralla tulee, voi ajatella, että jaahas, mieli haluaa vielä käsitellä asiaa, viedäänpäs prosessia eteenpäin. Ei se kivaa ole, mutta pakko hyväksyä. Ja sen kanssa voi elää. Ja olla välillä onnellinenkin.”
   – Omaa surumielisyyttä on lopulta vaikea ymmärtää, enkä pidä siitä ominaisuudesta itsessäni. Haluaisin ehkä olla toisenlainen. Joskus mietin, olisinko sellainen, mitä oikeasti haluaisin olla, jos lapsuuteni olisi ollut erilainen.

Jos edes joku kysyisi
lapselta, miten hän voi

Kristiina Harjuautti sanoo, miksi hän haluaa kertoa hyvin henkilökohtaisen tarinansa.
   – Jos edes yksi ihminen, joka voi pahoin läheisensä alkoholismin vuoksi, rohkaistuisi tarinani myötä hakemaan itselleen apua – ehkä aiemmin kuin minä tein sen. Ja jos tämä kertomus rohkaisisi opettajia, kerhojen ohjaajia tai rippikoulujen opettajia kysymään lapselta, kuinka sinä voit.
   – Mikäli näin tapahtuu, en kerro tätä turhaan.
   Yhden asian Kristiina haluaa sanoa: lapsen hymy ei vielä paljasta mitään. Hymyillä voi, jos kotona niin käsketään. Vaikka lapsella on puhtaat vaatteet ja riittävästi ruokaa, silti jotakin voi olla pielessä.
   Senkin Kristiina haluaa omalla tarinallaan sanoa, ettei kukaan lapsi ole kummallinen tai erilainen, vaikka hän vihaisi alkoholistivanhempaansa ja tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Sellaisenkin asian saa sanoa ääneen.
   Entä Jumala, onko Hän löytynyt nyt?
”Edelleenkin etsin Jumalaa. Ei Hän enää kokonaan poissa ole. Katson lapsiani, kallisarvoisimpia tässä maailmassa, ja tiedän, että he ovat lahja Häneltä. Hän on armahtanut minut.”

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 6/2017