Viikonloppuna kävin hiihtämässä merenjäällä. Oli lämmintä ja kirkasta, vaikka aurinkoa ei juuri näkynyt, sillä merisumua oli runsaasti. Horisonttikin oli hävinnyt. Valkoinen ja hiljainen maisema rauhoittivat mieltäni kiireisen viikon päätteeksi. Taivaallista! (Tässä vaiheessa laitoin oheisen kuvan Facebookiin. Myöhemmin mietin, miksi ainutlaatuinen hetki piti jakaa.)
Sitten alkoi hanki upottaa. Yritin hiihtää moottorikelkan jälkiä, mutta sukseni lipsuivat. Väsymyskin hiipi jäseniin. Olin kaatua pari kertaa. Mitäpä tein? No, aloin kiukutella rakkaalleni.
Hän hiihteli hiljalleen edellä. Pysähtyi ja antoi vesipullon. Kysyin ärtyneenä, että mitäs tuumailet. ”Mietin just, että tiedätkö, kuinka sinun nilkkasi ovat minusta kauniit.” Sellaisen tunnustuksen kuultuaan hiihtää silmät kyynelissä viimeiset kilometrit.
Sunnuntai-iltana harjoittelimme hailuotolaisten naisten kanssa Seitsemän naista ristillä -näyttämöteosta. Keskustelimme teoksen naisten suruista: erosta, puolison kuolemasta, syövästä, menetystä lapsesta, omaishoitajan arjesta ja lapsettomuudesta. Rankkoja aiheita, ja monenlaisia tunteita pitää kyetä välittämään yleisölle.
Harjoitusten aikana olin saanut videotallenteen, jossa kahden vuoden ikäinen lapsenlapseni soitti isänsä kanssa kitaraa, ja he lauloivat unisonona. Lapsen sylissä on pieni kitara, kädessä plektra, ja katse seuraa tarkasti isän kasvoja. Väliin tulee hentoääninen korkea soolo: ”Kitalaa kiva on soittaa, niin kitalaa kiva on soittaa.”
Kuuntelin ja katselin esitystä monta kertaa. Siinä on rakkautta ja rohkeutta. Luottamusta ja onnistumisen iloa. Sävellaji vaihtuu, ja edelleen on kiva laulaa ja soittaa. Mitäpä sanon käydessäni nukkumaan. Kiitos!
”Kitalaa kiva on soittaa”
29.3.17