Jos papin saarna kestää kymmenisen minuuttia sunnuntaiaamun kirkossa, se on vain pieni osa siitä työstä, joka hyvän saarnan hyväksi on pitänyt tehdä.
Hyvän puheen taustalla saattaa olla myös ahdistusta – oikeastaan se kuuluu asiaan. Tätä mieltä ovat Helsingin hiippakunnan piispa emeritus Eero Huovinen ja Oulun hiippakuntadekaani emeritus Keijo Nissilä.
– Jokainen, joka mietiskelee sanomisiaan kunnolla, joutuu saarnansa kanssa lujille, sanoivat saarnasta Oulussa viime viikon perjantaina ja lauantaina järjestetyillä valtakunnallisilla Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivillä puhuneet Huovinen ja Nissilä.
Kuin selventääkseen kehotusta vaivannäköön kaksikko huomautti, että lehmäkin märehtii heinätuppoa ruoansulatuksen aikana parhaimmillaan yli 50 kertaa. Samanlaiseen märehtimiseen tulee pappienkin ryhtyä saarnoja tehdessään.
Huovinen totesi, että saarnaaja tarvitsee suun puhuakseen, mutta ennen pyhäaamua pappi on tarvinnut ennen muuta korvia.
– Koko viikon papin pitää ensin kuunnella ihmisiä. Hänen pitää kuunnella ihmisiä viikon, kuukauden, vuoden ja vuosien ajan. Jos puhuja rakastaa kuulijoitaan – mikä on hyvän puheen edellytys – hänen pitää jaksaa kuunnella, kuunnella ja kuunnella. Ja lukea paljon kirjallisuutta.
Huovisen ja Nissilän mielestä onnistuneen saarnan merkki ei ole asioiden paljous.
Miehet muistuttivat lähes tuhatpäistä kuulijakuntaansa siitä, että pyhäkoulustakin lapsi saa mukaansa – tai ainakin sai ennen vanhaan – muistolauseen. Ei paljon mieleen panettavaa vaan yhden tiivistyksen pyhäkoulussa puhutuista asioista.
Parhaimmillaan lause on jäänyt pienen lapsen mieleen vuosikymmenien ajaksi, aikuisuuteen asti.
RIITTA HIRVONEN