Papeista on moneksi, myös populaarikulttuurissa. Liperikaulan päätä painaa piikikkäiden merkitysten orjantappurakruunu.
Otetaan esimerkiksi jokunen elokuva.
Ingmar Bergmanin, papin pojan, tuotannon ikävistä isähahmoista pahin on Fannyn ja Aleksanderin (1982) piispa Vergérus, sadistinen moralisti, joka pahoinpitelee lapsen Jumalan rakkauden nimissä.
Kuolemakaan ei hälvennä uhkaa. Kummituksena palaava piispa voi olla Aleksanderin mielikuvituksen tuotetta, mutta lähikuvaan pysähtyvä kaularisti edustaa todellisuutta, instituutiota.
Fannyn ja Aleksanderin maailmassa on kuitenkin myös valopilkkuja. Samaa ei voi sanoa Michael Haneken Valkoisesta nauhasta (2010), jossa mustavalkoinen kasvatuskulttuuri tuottaa tulokseksi natsisukupolven.
”Valkoinen nauha” on pappisisän lapsilleen antama tunnustus hyveellisyydestä, joka saavutetaan vaikka väkisin, kuten sitomalla teinipojan kädet yön ajaksi.
Toisin kuin Bergmanin piispa, Haneken pappi ole patologisen tunteeton, vaan liikuttuu kuolleen pikkulinnun edessä. Ehkä rakkauden sanoma on vain kieroutunut ja joutunut kadoksiin.
Äärimmilleen kieroutuma viedään House of Mortal Sinissä (1976). Pete Walkerin halpiskauhuklassikossa pervertikkopappi murhaa nuoria naisia, koska haluaa varjella heitä seksuaalisuuden synniltä.
Elokuvan brutaali kritiikki huipentuu, kun ”normaali” kollega osallistuu papin tekojen peittelyyn, jottei kirkon maine tahriutuisi.
Hyveellinen
pappi kärsii itse
Tietenkin papit ovat usein vain sivuhenkilöitä, joilla ei ole ihmeempää merkitystä. Mutta ohikulkijan roolikin voi kääntyä ammattikuntaa vastaan: westernklassikko McCabe & Mrs. Millerissä (1971) uudisasukaskylän pappi luikkii selkä köyryssä väkivallantekojen ohi eikä pukahda sanaakaan.
On elokuvissa myös toisen ääripään pappeja. Priestissä (1994) seksuaalisuutensa kanssa kärvistelevä konservatiivinen homopappi saa lohtua vapaamieliseltä, aviottomassa suhteessa elävältä virkaveljeltään. Humalassa he lyövät syntinsä leikiksi ja matkivat sukupuoliaktin ääniä. Taistelu väkivaltaa ja hyväksikäyttöä vastaan on tärkeämpää.
Opillisesti hyveellisimmästä päästä on Alfred Hitchcockin Minä tunnustan -jännärin (1953) katolinen pappi, joka ei paljasta hänelle ripittäytynyttä murhaajaa. Rippisalaisuus ei murru, vaikka hengenmies joutuu itse murhasta epäillyksi.
Entä kuka Robert Bressonin Papin päiväkirjan (1951) nähnyt voisi unohtaa nimettömän päähenkilön askeettista alistumista.
Maalaisseurakuntaan saapuva nuori pappi otetaan vastaan pilkalla ja panettelulla, mutta hän kantaa taakkansa itse. Vatsasyöpään nujertuessaan hän toteaa: ”Mitä sillä on väliä? Kaikki on armoa.”
JARNO MÄLLINEN