Vanhoillislestadiolaisten on syytä tunnustaa tosiasiat

14.3.17

Suomen yli 100 000 vanhoillislestadiolaista muodostavat maan suurimman herätysliikkeen. Herätysliike tarkoittaa sitä, että sen jäsenet kuuluvat myös kirkkoon.
   Vanhoillislestadiolaisilla ei ole tapana tuijottaa jäsenluetteloita tai hermoilla sen perään, jos jollakulla on jäänyt paikallisen rauhanyhdistyksen jäsenmaksu maksamatta. Liikkeeseen kuuluminen näkyy sosiaalisesti: uskovaisuus on sitä, että näyttää oikealta ja käyttäytyy oikein.
   Ja siinä on vanhoillislestadiolaisuuden paradoksi. Toisaalta se opettaa luterilaisen uskollisesti, että olennaista on sydämen usko ja että vain armo pelastaa, eivät teot tai ulkoiset merkit. Toisaalta käytännön tasolla yhteisön jäsenille asetetaan monia kirkon opetuksesta poikkeavia käytösnormeja, jotka erottavat jyvät akanoista. Normeja rikkovaa ei pidetä oikeana uskovaisena.
   Aivan selvää on kuitenkin, että monet tavat ja käytännöt muuttuvat ajan kuluessa, vaikka niitä alun perin olisi pidetty hyvinkin tärkeinä. Sellainen on esimerkiksi televisio. MM-kisoja Yle Areenasta katsovaa ei taatusti kohdella tylysti, vaikka televisiokiellosta virallisen kielenkäytön tasolla pidetään edelleen kiinni. 
   Seuroissa julistettava opetus, jonka mukaan vain vanhoillislestadiolaisittain uskovat pääsevät taivaaseen, on kirkkopoliittisesti kiusallinen. Sitäkin tärkeämpää on, miten sitä käytännössä sovelletaan liikkeen piirissä. 
   Vanhoillislestadiolaisuus ottaa aimo harppauksen terveempään suuntaan siinä vaiheessa, kun sen pää-äänenkannattajassa Päivämiehessä pystytään myöntämään ääneen, että osa liikkeen aktiivijäsenistä esimerkiksi rajoittaa lasten syntymistä, hyväksyy naispappeuden tai ei usko, että vain rauhanyhdistykseltä pääsee taivaaseen.
   Myös liikkeen johdossa tiedetään, että näin on. Sen ääneen sanominen vapauttaisi monen liikkeen jäsenen siihen kristityn vapauteen, josta seuroissa ja Siionin Lauluissa kauniisti puhutaan.

Artikkeli on osa lehteä 8/2017