Keskustelin uuden tuttavani kanssa. Minulle, vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvaneelle, hän edusti ”tavallista suomalaista”.
Yllätyksekseni myös hän oli kulkenut lapsena suviseuroissa ja lukenut omaa Siionin kevättä. Tuttavani äiti oli irtaantunut liikkeestä ja isovanhemmat olivat välittäneet vanhoillis-
lestadiolaista uskontokulttuuria lapsenlapselleen. Hän oli lasteni tavoin toisen polven ex-lestadiolaisia.
Itse jätin lestadiolaisen herätysliikkeen vasta aikuisena. Vaikka en ollut kokenut itseäni uskonnolliseksi – ja lähes vihasin sitä, miten taustani vuoksi määrityin uskonnolliseksi ja konservatiiviseksi – oli lestadiolaisuus rakentunut identiteettiini.
Opin, miten vaikeaa joillakuilla liikkeen sisällä on erottaa toisistaan kokemus, identiteetti ja usko. Ja hyväksyä se, että myös liikkeen jättäneillä tai liepeillä kasvaneilla voi olla lestadiolainen identiteetti ja kokemuksia.
Liikkeen vaikutuspiiri yltää laajemmalle kuin vain vakaumusta tunnustaviin. Tämä havainnollistui keskustelussa henkilön kanssa, jolle Pauliina Rauhalan Taivaslaulu oli nostanut pintaan muistoja. Läpi lapsuuden sukulaistädit olivat vieneet häntä viikoittain pyhäkouluun ja seuroihin. Vaikka hän muodollisesti oli kasvanut liikkeen ulkopuolella, keskustelukumppani koki saaneensa vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen ja myös osansa 1970-luvun traumoista.
Jos muistot olivat ahdistavia, oli sitä myös ulkopuolella eläneen mutta sisäistyneen
lestadiolaisen hämmennys siitä, kuka olla.
Uskonnon vaikuttama historia häipyy helposti näkymättömiin, vaikka se elää jälkinä etenkin pohjoisen ihmisissä ja identiteeteissä. Keskenään erilaisia lestadiolaisia kokemuksia ja identiteettejä tulisikin entistä enemmän sanallistaa ja tutkia.
Asuuko sinunkin sisälläsi pieni lestadiolainen?
6.4.17