Ehtoollisella ei ole yhtä oikeaa tunnetta

12.4.17

Ihmisten kokemuksia ehtoollisesta on kerätty nimettöminä Facebookissa. 

”Ehtoollinen on tärkeä siksi, että koen ehtoollispöydässä Jumalan, Jeesuksen läsnäolon konkreettisesti. Minusta tuntuu kuin Jeesus, valo, kulkisi hetken kanssani: minä hänessä ja hän minussa.”

”Ehtoollinen on minulle jumalanpalveluksen tärkein osa. Jos sitä ei ole kotikirkossani ja jos minulla on mahdollisuus valita, menen siihen jumalanpalvelukseen, jossa ehtoollinen on. Ehtoollinen vahvistaa minua, se auttaa jaksamaan matkaani Kristuksen seurassa anteeksi saaneena. ”

”En ole aikuisiällä käynyt koskaan ehtoollisella edes silloin, kun sellainen olisi ollut tarjolla esimerkiksi rippijuhlissa. En käy, koska koen, että minun menemiseni ehtoollispöytään olisi väärin. Tunnen, että pilkkaisin tosille tärkeää pyhää riittiä olemalla mukana asiassa, johon itse en usko. ”

”Käyn ehtoollisella eri elämäntilanteissa eri syistä. Ehtoollispöytä on oman elämän asioiden lisäksi tärkeä, jotta jaksaisin työssäni: jos vielä sunnuntaiaamuna viikon aikana tapaamani ihmisen asiat ovat mielessäni, viimeistään ehtoollispöydässä saan jättää ne suuremmille hartioille. ”

”Ehtoollisen jälkeen havaitsen muutoksen aivan konkreettisesti kehossani siten, että hengitys kulkee kevyemmin, samoin ääni helpommin. ”

Käyn ehtoollisella saadakseni konkreettisen vakuutuksen syntieni anteeksiantamisesta. Saan suullani maistaa ja siten todeta sen todeksi, että Pyhä Jumala antoi ainoan Poikansa minunkin syntieni sovittamiseksi.

”Minusta oikea ”ehtoollinen” on se, kun ihmiset jakavat aterian ja juoman keskenään ja samalla jakavat huolensa ja ilonsa toisilleen. Siinä on pyhyys läsnä, eikä öyläteissä. ”

”En oikein käy enää ehtoollisella. Mutta jos oikein hakemalla hakee syitä, niin se on yhteyttä jo rajan taakse menneiden ihmisten kanssa: olemme ikään kuin samassa pöydässä elävät ja kuolleet. On se myös hyvä muistutus siitä, että Jeesuksen veri on munkin puolesta vuodatettu. ”

”Käyn ehtoollisella kaipauksesta, jota on vaikea sanoittaa. Ehkä kaipaukseni on kokea Pyhän läsnäolon hipaisu ja kaipausta tuntea yhdessäoloa muiden alttarille polvistuneiden kanssa. 
    Olin parikymmentä vuotta pois kirkon jäsenyydestä. Aika ajoin kävin silloinkin kirkossa mutta en halunnut ei-jäsenenä osallistua ehtoolliselle, vaikka tiesin, ettei sitä kukaan kysy tai edes tiedä.
   Kun sitten penkistäni katselin alttarille polvistuneiden selkiä – tuttujen ja tuntemattomien – kaipaus ja haikeus olivat välillä itkuun asti pakahduttavia tunteita.”

”Alttarille polvistuessani teen ristin merkin ja sanon mielessäni ’tule Herra Jeesus’ ja joskus vain ’tässä olen’. Minulle on tärkeää, että ehtoollisen jakaja ojentaa leivän rauhassa kämmenelleni niin, että näen Kristuksen kuvan. Haluan lopuksi myös katsoa molempia jakajia ja iloitsen, jos tunnen jakajan olevan rauhassa läsnä. Usein niin onkin. ”