Kaunista tragediaa eroamisesta

27.4.17

Joka toinen pari -dokumenttielokuvassa kerrotaan,  miten elämä jatkuu, kun parisuhde päättyy

Elokuvataiteen keinot ovat ohjaaja Mia Halmeella raudanlujasti käytössä. Joka toinen pari -dokumentin kerronta kulkee vahvalla tyylillä lapsiperhe-eron synkimmistä hetkistä uusioperheisiin.
   Dokumentin aiheena ovat erojen seuraukset, eivät syyt. Kolmen eronneen pariskunnan ex-puolisot kertovat yksityiskohtaisesti muistoista ja traumoista. On reilua ja kunnioittavaa antaa molempien osapuolten määrittää, millainen oli tilanne, johon päädyttiin.
   Ohjaaja pitää dokumentin luotettavan puolueettomana. Hätkähdyttävästi käyvät esiin todellisuuksien erot: tarina ja muistot eivät ole puolisoille samat.

Tunteista puhuttaessa
mässäilläänkin

Hetkittäin dokumentissä mässäillään kipeällä, ikään kuin erosta ei olisi päästy kauas. Ylilyöntejä kuvaillaan armahtamatta, vaikka vihapäissään nolot ja väärät tilanteet ovat todennäköisiä.
   Kertomisen avoimuus ja rehellisyys pysäyttää: eron jälkeiset olot ja pelot, lähiössä asuvan yksinhuoltajan häpeä ja vapaus sekä uuden ihmisen kohtaaminen toimivat vertaistukena.
   Elämää hallitseva arkirealismi on intiimisti läsnä. Dokumentissa ollaan ihan todellisissa huusholleissa. Kireätkin äänenpainot saavat kuulua esimerkiksi lasten asumisten kalenterineuvotteluissa.
   Esteettinen runsaus ja symbolisuus vanhan purkamisesta muuttopuuhissa, hennolla langalla kiemurtelevista ja erkanevista toukista sekä katkeavasta kanan kaulasta yhdistettynä tunnelmoivaan musiikkiin tekee tragediasta elämää suuremman. Sitä ero pahimmillaan on.
   Dokumentiksi muutettuna tyylilaji on kuin kerrottaisiin jonkun kuolemasta, läheisen traagisesta poismenosta, lopullisesta lopusta, mitä ero ei kuitenkaan ole.

Totuus kuuluu
teinin suusta

Dokumentin äänensävyt ovat mietittyjä ja fiksuja. Kerrostalojen lisäksi seesteisyyttä harjoitetaan isoissa asunnoissa, parkettien, korkeiden ikkunoiden ja kakluunin taustoittamana – muumikupeista siemaillen.
   Eropohdinnat vievät syvälle oman persoonan kehityskaariin lapsuudesta lähtien.
   Sivistyneen hillityssä charmissa ainoa suoraan kameralle puhuva on aikuistuva nuori. Tuska päästetään esille silmästä silmään kaunottaren kyyneleenä. Dokumentti on liiankin kaunis ja traaginen – roso puuttuu.
   Tragediassa kieriskelystä päästään kuitenkin uudelleen muotoutuneeseen perhe-elämään, jossa normeja puretaan ja lapsella voi myönteisessä mielessä olla kaksi äitiä ja kaksi isää, uutta iloa.

Erossa on
hyviäkin puolia

Yksi eronneista on pappi, mutta ammatilliset pohdinnat eivät ole dokumentin aihe.
   Henkilöt miettivät erojen muuttumista ajassa: nykyään se on sallitumpaa, mutta isovanhempien kautta saadaan perspektiiviä aiempien polvien avioliittoihin ja eroihin. Ajatusta ero-mallin periytymisestä väläytetään, ja nuori miettii pitkien suhteiden mielekkyyttä.
   Hyviäkin puolia eroamisesta tuodaan esiin. Lapsille ero on helpotus rauhattomuuden ja riitelyn loppuessa. Ero voi myös vahvasti lähentää isää ja lapsia. Realiteeteista totta on myös: ”Tää elämä on liian lyhyt siihen, että ollaan pitkään surullisia.”

KAISU INNANEN

Artikkeli on osa lehteä 14/2017