Älykäs, leikkisä, sosiaalisesti lahjakas, mystisenä pidetty korppi puhuttelee luontokuvaaja-kirjailija Mika Honkalinnaa
Katso, korppi!
Koko seinän korkuisista ikkunoista näkyy, kuinka yksinäinen musta lintu kaartaa metsikön ylle.
Luontokuvaaja ja kirjailija Mika Honkalinnan kotona Limingan Kurranperällä luonto tulee lähelle. Esimerkiksi lähellä pesivän huuhkajaparin ääntelyä voi kuunnella omalta terassilta.
Honkalinna asettui Liminkaan reilut neljä vuotta sitten, mutta tunnustaa, ettei vieläkään ole täysin tottunut pohjoispohjalaiseen maisemaan.
– Ennen tänne muuttoa ajelin usein pohjoiseen. Tyrnävän peltoaukeiden kohdalla mietin, että tänne pitää syntyä viihtyäkseen täällä.
Kymenlaaksossa kasvaneen silmä ei täällä tavoita synnyinmaakunnan komeita mäkimaisemia.
– Kaipaan maiseman mosaiikkimaisuutta: metsien ja pellon vaihtelua, mahdollisuutta kiivetä kalliolle. Olen aina tykännyt tuumailla metsäisillä, korkeilla paikoilla.
Kyse ei ole niinkään siitä, että jokin maisema olisi toista parempi. Enemmänkin siitä, mihin on sattunut syntymään.
– Kasvumaisema jättää jäljen ihmiseen. Tietty olemisen tapa on kasvuympäristöstä peräisin.
Honkalinna kuvailee itseään maisemaorientoituneeksi. Aina vieraaseen paikkaan mennessään hän käy tutkimassa ensimmäiseksi lähitienoot.
Honkalinnalla on ympäri Suomea paikkoja, joihin hän palaa uudelleen ja uudelleen. Nykyiseltäkin asuinseudulta on mielipaikkoja löytynyt.
– Suot ovat täällä suurempia kuin Kymenlaaksossa. Olen mieltynyt etenkin Tyrnävän eteläpuolen suoalueisiin.
– Myös merenrannassa on oma viehätyksensä. Itäisellä Suomenlahdella olen pyörinyt koko ikäni, mutta merenrantamaisemat ovat erilaisia täällä Perämeren äärellä.
Näennäisen arkipäiväinen
muuntuu komeiksi kuviksi
Tekeillä olevaan uuteen kirjaan Honkalinna haki komeita kuutamoöitä ja maaliskuisia tunnelmia Kuusamosta. Nyt hän on vastikään palannut puolentoista viikon reissulta Etelä- ja Kaakkois-Suomesta.
– Normikeikkaelämää, Honkalinna sanoo.
Kolmasosan vuodesta hän kuvaa, luennoi ja pitää kursseja eri puolilla Suomea.
Honkalinna valokuvaa etupäässä kotimaan metsäluontoa. Tekeillä olevan kirjan teemana on honka.
Valokuvaajan mielestä kuvat eivät maailmaa ristiin rastiin reissaamalla parane.
– Ei ole väliä mitä kuvaa vaan miten kuvaa. Mitä enemmän otan kuvia, sitä vakuuttuneemmaksi tulen tästä.
– Minulle mänty ei ole ollenkaan arkipäiväinen. Olen aina ihaillut. kuinka monenlaisiin muotoihin ne, kasvupaikasta riippuen, taipuvat.
Männyt ovat Honkalinnalle enemmän yksilöitä kuin muut havupuut.
– Kuuset muodostavat metsää, ei niistä nouse yksittäisiä puuyksilöitä samalla tavalla kuin männyistä.
Suomalaisille mänty ei ole vain Suomen yleisin puulaji vaan suorastaan suomalaiskansallinen ikoni.
– Männyllä on ollut suomalaisille valtava merkitys. Se on kautta historian ollut tärkeä tarvepuu: siitä on rakennettu torppia, veistetty kehtoja, höylätty arkkuja, valutettu tervaa… Puulla on iso rooli myös Suomen kultakauden taiteilijoiden töissä, Honkalinna listaa.
– Minua kiehtoo, miten näennäisen arkipäiväistä asiaa pystyy kuvaamaan niin, että se heijastaa koko elämää.
Ei yksinomaan
kauniita kuvia
Luontokuvakirja ei ole Honkalinnalle kokoelma yksittäisiä huippukuvia vaan kokonaisuus. Yksittäinen kuva voi olla hiukan vaatimaton, mutta kun kuva liittyy kirjan tarinaan ja muihin otoksiin, osaksi kokonaisuutta, kuva ikään kuin kasvaa.
Yksittäinen huippuotos ei pääse Honkalinnan kirjan sivuille, ellei se sovi kokonaisuuteen.
Mutta vielä: kuvata nyt arkisesti mäntyjä, kun voisi kuvata vaikka kilpikonnia Galápagossaarilla?
Tällainen ajattelu kuvastaa Honkalinnan mukaan hyvin ihmisen psykodynamiikkaa. Aivan nenän edessä olevaa ei usein nähdä arvokkaana. Jotakin harvinaisempaa ja suurempaa sen olla pitää.
Sama näkyy luontokuvien arvostuksessa. Hiukan kärjistäen: kun kuvassa on kotka, karhu tai revontulet, ihmiset pitävät sitä hyvänä, vaikka kuva ei olisi teknisesti tai taiteellisesti erityinen.
– Aihe ohjaa katsomiskokemusta, Honkalinna tietää.
Hän ei hae kuviinsa vain nättiä tai söpöä.
– Hyvässä kuvassa voi olla äärimmäistä rumuutta tai olemisen nurjaa puolta. Silti se voi olla loistava kuva.
Korppi on kulkenut
matkassa läpi elämän
Honkalinnan 3- ja 4-vuotiaita lapsia on ohjattu luonnon pariin hienovaraisesti, tuputtamatta.
– Mielellään he ötököitä jo tutkivatkin, isä hymyilee.
Miten Honkalinnasta itsestään tuli luontoihminen? Se on mysteeri hänelle itselleenkin.
Mika Honkalinnan mieleen ei tule, että häntä olisi erityisemmin ohjattu luontoon. Mutta muistikuvia luontokokemuksista – tunnelmista, vuodenaikojen vaihtelusta, isän kanssa tehdyistä pöllö- tai karpaloretkistä – piirtyi muistiin jo varhaisessa lapsuudessa.
Viisivuotislahjaksi lintukirjan saanut Mika alkoi teini-ikäisenä valokuvata lintuja. Valokuvaamisen kannalta oli käänteentekevää, kun 13-vuotias kesällä 1978 osui kameroineen korpinpesälle.
– Siitä lähtien ovat kulkeneet mukana niin kamera kuin korppikin.
Vasta paljon myöhemmin Honkalinna ymmärsi, miksi on katsellut kameran etsimen läpi korppia enemmän kuin mitään muuta lajia.
Korppikirjaa työstäessään hänelle valkeni, että kyse on ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Samuuden tuntemuksista luonnossa olevaa kohtaan.
– Korppi kuvastaa sitä, mitä itse syvimmiltäni olen.
Näitkö helmipöllön
männynkolossa?
Syksyllä valmistuvan honkakirjan teksti valmistuu lähikuukausina. Viimeiset kuvatkin on hankittava kesäkuun loppuun mennessä.
Honkalinna suunnittelee kuvaussessiot tarkasti ennakkoon. Ennakkosuunnittelun ansiosta esimerkiksi alkuvuoden kotkakuvaukset Kuusamossa menivät nappiin.
Yksi aihe tulevasta kirjasta kuitenkin vielä puuttuu. Haku on päällä, alueena koko Suomi.
– Helmipöllö palokärjen hakkaamassa männyn kolossa, sellaisen vielä tarvitsen. Ei se ole harvinainen, mutta ei vain ole nyt sattunut viime vuosina kohdalle. Saa vinkata!
MINNA KOLISTAJA