uha Tahkokorpi ja Arja Tervo ovat työkavereita Oulun psykiatrian päivystyspoliklinikalla. He vetävät perjantaisin osastolla yhdessä keskustelukerhoa. Kuva: Riitta Hirvonen

Toivo on tärkeä löytää

27.4.17

Apulaisosastohoitaja Arja Tervo ja sairaalapastori Juha Tahkokorpi tekevät yhdessä työtä toivon löytymiseksi

Apulaisosastohoitaja Arja Tervo ja sairaalapastori Juha Tahkokorpi näkevät työssään päivittäin, miten tärkeää sairastuneelle on toivon löytäminen.
   – Toivo syntyy ihmisen mielessä siitä mahdollisuudesta, että asiat kehittyvät parempaan suuntaan ja jonakin päivänä elämä sujuu jälleen, työtoverukset sanovat.
   Kun Tervo ja Tahkokorpi auttavat sairaalaan joutunutta saamaan uudestaan kiinni elämänuskosta, heillä ei ole käytössään takuuvarmasti auttavia keinoja.
   – Sen voin aina ihmiselle sanoa, että häntä ei jätetä yksin. Vaikeita ja kipeitäkin kysymyksiä voidaan puntaroida yhdessä, Tervo toteaa.
   Arja Tervo työskentelee Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin psykiatrian päivystysyksikössä. Vähintään kerran viikossa hän tapaa osastolla Oulun seurakuntien sairaalapapin Juha Tahkokorven.

Pappi on mukana
keskusteluryhmässä

Tervo ja Tahkokorpi vetävät osastolla perjantaisin keskusteluryhmää, jossa puhutaan aiheista, joista ryhmäläiset haluavat keskustella. Joskus joku potilaista on kysynyt, tarvitseeko ryhmässä olla uskovainen, koska pappi on paikalla.
   Ei tarvitse.
   Jos joku on arvellut oman asiansa olevan liian vähäpätöinen yhteiseksi puheenaiheeksi, vetäjät sanovat, ettei mikään aihe ole liian pieni ryhmään tuotavaksi.
   Hengelliset aiheet tulevat esille vain ryhmäläisten aloitteesta.
   Papin kanssa voi puhua myös kahdenkeskisissä keskusteluissa ja perjantairyhmä onkin poikinut juttutuokioita Tahkokorven kanssa.

Hoitajat ovat
tärkeitä kumppaneita

Tahkokorpi käy osastolla muulloin kuin perjantaisin. Silloin Tervo tai joku toinen hoitaja on ottanut häneen yhteyttä.
   Sairaalan henkilökuntaan kuuluvat ovat sairaalapastoreille kallisarvoisia työtovereita. Ilman hoitajan yhteydenottoa pappi ei ehkä osaisi tulla paikalle juuri silloin, kun häntä tarvitaan.
   – Saatan kysyä potilaalta, onko hän tottunut puhumaan papin kanssa kriisissä. En osaa sanoa, miksi tämä kysymys toisinaan tulee mieleeni. Ehkä pitkä työkokemus auttaa minua tunnistamaan hädän, johon liittyy sellaisia kysymyksiä, joihin pappi on meistä paras vastaamaan.
   Jos sairaalan ulkopuolella papin pyytäminen juttukaveriksi on monelle vieras ajatus ja yhteydenottoa arkaillaan, sairaalassa kohtaaminen papin kanssa on tavallista matalamman kynnyksen takana.

Ihmisten kohtalot
koskettavat

Tervo ja Tahkokorpi pohtivat sitä, kuinka elämä tuntuu kohtelevan joitakuita ankarammalla kädellä kuin toisia.
   – Osalla taakkaa on inhimillisesti ajateltuna aivan liikaa, Tervo toteaa ja lisää, ettei pitkäkään työkokemus paaduta hoitajaa niin, etteivät ihmisten kohtalon koskettaisi.
   – Kun elämä näyttää arvaamattomimman puolensa, kyllä minä mietin, mitä osaisin sanoa. Vaikka toivon löytäminen on tärkeää, pitää puheella toivosta olla katetta. Epärealistisen toivon herättäminen on väärin.
   Tervon mukaan joskus eteenpäin vievä ajatus syntyy silloin, kun yhdessä laitetaan asioita vaakakuppiin.
   – Ihminen voi joutua kokemaan kovia menetyksiä, mutta jossakin vaiheessa täytyy voida kysyä: Jäikö jotain sellaista jäljelle, mikä auttaisi selviytymisessä? Voisiko kuitenkin vielä olla hyviä päiviä edessä? Voisiko löytyä utelias mieli nähdä, mitä elämä tuo tullessaan? 

Häpeä ei ole enää
yhtä yleinen kokemus

Tervon kokemuksen mukaan mielenterveyden ongelmiin ei enää nykyisin liity häpeän kokemuksia yhtä yleisesti kuin aiemmin.
   – Ihmiset kertovat reilusti esimerkiksi sairastumisestaan skitsofreniaan tai sen, että ovat mielenterveyskuntoutujia. Häpeä ei toistu ihmisten tarinoissa.
   – Osastomme potilailla käy vieraita. Sairastunutta ei jätetä yksin. Jos tämä kaikki kertoo siitä, että häpeästä on päästy vähän eroon, kehitys on hyvä.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 14/2017