Viime aikoina on mediassa käyty keskustelua avun tarpeessa olevien huomioimisesta. Kadulla makaavan henkilön usea ohittaa kiireellä eikä aikaa tai uskallusta löydy pysähtyä selvittämään tuupertuneen lähimmäisen tilaa. Tämä on ääriesimerkki välinpitämättömyydestä.
Onko lähimmäisistä välittäminen toimivaa ja riittävää jokapäiväisessä arjessamme? Erityisesti yksinäisten vanhusten tilanne puhuttaa. Tiedostamme yksinäisyyteen liittyvät ongelmat, mutta aiemmin yhteisöllisyyteen liittyneet spontaanit naapurikäynnit eivät kuulu nykypäivän kanssakäymiseen.
Meillä itse kullakin lienee tiedossa vähintään yksi sellainen henkilö, jonka luona vierailu toisi iloa hänen elämäänsä.
Voisimmeko ryhdistäytyä siten, että toteutamme aikomamme vierailut silloin tällöin? Eihän vierailujen tarvitse kestää tunti tolkulla. Lyhytkin keskustelutuokio on merkittävä henkilölle, joka kaipaa juttuseuraa.
Yksinäisyyttä emme voi vähentää riittävästi, vaikka yksittäiset ihmiset aktivoituisivat.
Kolmannen sektorin toimijoilla on merkittävä rooli välittää juttuseuraa yksinäisille lähimmäisille. Tärkeää tässä toiminnassa on turvata luotettavien vierailijoiden valinta.
Seurakunnilla on osaltaan merkittävä tehtävä vähentää yksinäisyyttä. Tuleva maakunnallinen sote yhtiöittämisineen ja tilaaja-tuottaja-malleineen lisää uusia byrokraattisia raja-aitoja.
Tuolloin seurakuntien vapaampi toimintamahdollisuus nousee entistä enemmän merkittävään rooliin. Olisiko yksinäisyyden lieventäminen seurakuntien keskeisin tavoite tulevina vuosina?
Välitetään
27.4.17