En ole kirjoittanut sinulle sitten nuoruuteni. Kun tietokoneet yleistyivät, katosivat kirjepaperit kaupoista ja kirjeenvaihtomme jäi.
Tekeekö ikä sen, mutta viime vuosina olen miettinyt ystävyyttä. Elämässäni on lisäksesi ollut monta ystävää. Muistan jokaisen, joitakin heistä ikävöin vieläkin, vaikka olemme jo erkaantuneet suuntiimme.
Sen olen oppinut, että ystävä voi löytyä yllättäen, mutta tosiystävyys hahmottuu vasta ajan mittaan. On ollut hetkiä, joissa luottamustani on rikottu: kaikki läheiseni eivät olekaan halunneet minulle hyvää tai olleet todellisia ystäviäni. Samalla sinun merkityksesi on hahmottunut. Sinun kanssasi olen oma itseni. Välität tunteistani ja kunnioitat rajojani. Kuuntelet, mutta tarjoat samalla rehellistä peiliä – ja voimme olla tiukastikin eri mieltä. Voimme olla erilaisia.
Tämä on tärkeää.
Olen nimittäin nähnyt, miten elämän muutosvaiheet etäännyttävät ihmisiä toisistaan. Ihmisen muuttuessa tuttuus vähenee ja tilalle tulee erilaista, vierastakin. Miksi meillä ihmisillä on niin vaikeaa sietää erilaisuutta, miksi vieraus ja muukalaisuus pelottavat, vaikka juuri elämän ja maailman laitamilla, marginaaleissa ja toisissa paikoissa, on suurin tungos?
Kun inhoamme erilaisuutta ja pakenemme vieraaksi muuttuvaa ihmistä, pakenemmekin itseämme. Ja jos tungosta rohkeasti tarkastelemme, voimme joukosta löytää itsemme, vaikka kovin outoon asuun pukeutuneena. Vieraan kohtaamisessa pelottaakin kohdata muukalainen itsessämme, kirjoittaa Julia Kristeva. On pelottavaa venyä minuutemme tuntemattomiin varjopaikkoihin.
Ystäväni, alussa me kaksi vierasta avasimme itsemme tuntemattomalle. Se kannatti. Syntyi ystävyys.
Ystäväni
6.4.17