Puolison muistisairaus vie mennessään mahdollisuuden muistella yhdessä
Greetta Peltoniemi keittää nykyisin aamukahvit vain itselleen. Aviomies Niilo eli Nikke on sairaalassa eikä hän palaa enää kotiin – ainakaan vakituisesti.
Puolison pitkälle edennyt muistisairaus on tehnyt kotona asumisesta mahdotonta.
Peltoniemen hiljaiseksi käyneen kodin ikkunasta avautuu näkymä lintulaudalle. Siinä käy usein melkoinen kuhina.
Valokuvat kertovat
toisenlaisista ajoista
Niken lisäksi talossa ei ole enää Elmeri-kissaakaan.
– Missä se Elmeri on? kyselee Nikke toisinaan sairaalassa, Greetta kertoo.
Paavolasta Ouluun kotiutunut pariskunta on asunut Haapalehdossa vuodesta 1962. Vanhoissa mustavalkokuvissa nuoripari poseeraa pihamaalla lasten kanssa. Uudemmissa kuvissa vietetään syntymäpäiviä, valmistujaisia ja mökkijuhannuksia.
Kun aviomiehen pankkikortti ja rahapussi alkoivat viitisen vuotta sitten olla tämän tästä hukassa, sairaanhoitajana elämäntyönsä tehnyt Greetta osasi epäillä, mistä on kyse.
Terveyskeskuksessa tehtiin ensin muistitesti, sitten käytiin geriatrin vastaanotolla magneettikuvissa. Diagnoosina oli Alzheimerin tauti.
Ajokortista Nikke joutui luopumaan heti.
– Koetin keventää tilannetta sanomalla, että huonontuneen näön takiahan se meni.
Paniikkikohtaus
iski yllättäen
Pitkään kotona meni ihan hyvin.
– Kun lapset ja lastenlapset kävivät kylässä, Nikke puhui heille asiallisesti, vaikkei aina ihmisiä tainnut tunnistaakaan.
Sairaus putkahti esille arjessa silloin tällöin.
– Niken vastuulla oli aina saunan lämmitys. Kerran ihmettelin, miksei mies tule jo takaisin. Menin katsomaan, onko tulen sytyttämisessä ongelmia. Siellä uunin sytyttäjä seisoi keskellä kylmää saunaa ja ihmetteli, miksei ole lämmintä.
Tämän jälkeen Greetta alkoi lähteä mukaan saunareissuille.
– Sanoin aina, että tulen sinulle vesiä lämmittelemään.
Viime syksynä pariskunta oli mökillä Paavolassa poimimassa viinimarjoja.
– Nikke alkoi valittaa huonoa oloaan, oli vihainen ja vaati päästä heti lääkärille. Lähdin ajamaan autolla Ouluun, ja Nikke nukahti matkalla. Perille kun päästiin, hän ei ollut kipeä enää ollenkaan, Greetta muistelee.
Uhkailua ja
yöllisiä karkumatkoja
Samanlaisia paniikkikohtauksia alkoi olla kotonakin. Pian Nikke myös alkoi uhkailla väkivallalla ja suusta tuli ärräpäitä.
– Se oli aivan hänen luonteensa vastaista. Selvisin kuitenkin tilanteista aina rauhallisella puheella.
Sairaus saattoi myös Niken vaaratilanteisiin. Esimerkiksi maaliskuussa Nikke lähti yhtenä yönä huomaamatta omille teilleen. Ensin hän oli käynyt naapurin pihalla ja kävellyt sitten sukkasillaan läheiselle huoltoasemalle.
– Onneksi se on auki läpi vuorokauden. Siellä harhailija oli kutsuttu sisälle ja poliisit toivat lopulta hänet kotiin. Nikke oli kuulemma lähtenyt liikkeelle, koska ”kotitalo oli täynnä varkaita”.
Sydämen huonon kunnon takia Niken muistisairauteen on voitu antaa vain lievintä lääkitystä. Siksikin sairaus on myös edennyt nopeammin kuin monella muulla.
Greetta on ollut koko ajan miehensä omaishoitaja. Tärkeänä apuna ovat olleet lapset, joista kaksi tytärtä asuu lähettyvillä.
Vaikka arki on ollut raskasta, Greetta ei pelännyt ennen kuin Nikke kaatoi hänet suutuspäissään eteisen lattialle. Sen jälkeen puolisolle ryhdyttiin etsimään hoitopaikkaa.
Tyttärenpoika
on papalle tutuin
Tällä hetkellä sairaus on niin pitkällä, ettei Nikke muista tai tunnista enää vaimoaan, kolmea tytärtään tai poikaansa.
– Minua hän ei tuntenut äänestäkään. Seitsemänvuotiaan tyttärenpojan hän muistaa joskus ja osaa nimenkin oikein.
Silloin kun Nikke oli terve, hän harrasti vapaa-ajallaan monenmoista urheilua, kuorolaulua ja näyttelemistä.
– Minä olin mukana lukemattomat kerrat huoltajana. Ne olivat mukavia aikoja, Greetta kertoo hymyssä suin.
Tulevana kesänä pariskunnalla on luvassa 60-vuotishääpäivä. Sitä ei juhlita aiempien vuosikymmenen tapaan. Yhteisessä taipaleessa olisi paljon muisteltavaa.
– On se niin outoa olla yksin. Ihan kuin olisi leskeksi jäänyt, Greetta huokaa.
ELSI SALOVAARA
Kommentoi ja lähetä terveisiä juttuun liittyen
Myötäelä muistisairaan kanssa
Muisti- ja validaatiohoitaja Sirpa Remahl kohtaa työssään paljon muistisairaita ja heidän omaisiaan. Hän puhuu lämpimästi validaatio-toimintamallista, eli muistisairaan ymmärtävästä ja arvostavasta kohtaamisesta.
– Se voi hidastaa sairauden etenemistä ja vähentää käytösoireita. Samalla vuorovaikutus ja ymmärrys parantuvat.
Eläminen muistisairaan kanssa vie omaisilta paljon voimavaroja. On tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan. Väittely ja inttäminen eivät auta kumpaakaan osapuolta.
– Jossakin vaiheessa sairautta on tavallista, että muistisairas on lähdössä paikkaan, jota ei enää ole. Häntä voi rauhoitella kyselemällä tarkemmin, millaista siellä oli ja ketä siellä oli. On hyvä mennä tilanteeseen ja tunteeseen mukaan, Remahl neuvoo.
– Muistisairaalta ei kannata kysyä: muistatko minua, koska kysymys voi loukata. Kannattaa esitellä itsensä ja kertoa miksi on tullut paikalle. Kiireetön läsnäolo ja katsekontakti ovat tärkeitä.
– Muistisairaan kanssa kannattaa kertoa asioista jotka ovat merkittäviä muistisairaalle ja joista hän ilahtuu.
On hyvä, jos omaisten lisäksi, esimerkiksi hoitaja tuntee muistisairaan elämänhistorian. Pelon tai ahdistuksen taustalla voi olla joku trauma tai menetys.
Lohduttelu ja rauhoittelu voi tuntua muistisairaasta vähättelyltä. Hänen pitää saada itkeä, surra ja kaivata. Muistisairas voi myös puhua hyvin rumasti.
– Ei hylätä sairaita, sillä he aistivat meitä kanssaihmisiä hyvin herkästi. Onhan se signaali jostakin, jos ihminen sanoo, että kukaan ei käy, vaikkei hänellä lähimuistia olekaan, Remahl huomauttaa.
Alzheimer on etenevistä muistisairauksista yleisin. Muistin sairaus voi johtua myös tapaturmasta tai muista syistä.
– Jos ihmisestä tuntuu, että hän alkaa unohdella asioita, kannattaa miettiä, onko elämässä nyt vain paljon ruuhkaa vai olisiko muistitesti paikallaan.
Muistitestiin pääsee varaamalla ajan esimerkiksi terveys- tai lääkärikeskuksesta.