Rakkaus on suurinta hyvästien hetkellä

Kulttuuri ja sen kertomukset toistavat eri tavoin kuvia elämän katoavaisuudesta.
   Ihmisen ja elämänvaiheen arvon ymmärtää usein vasta menettämisen hetkellä.
   Poissaolevaa kaipaa enemmän kuin sitä minkä edessään näkee. Rakkaus, josta luopuu, tuntuu suurimmalta rakkaudelta ja sammuva tuli lämmittää kaikkein eniten. Kun tietää kuolevansa pian, elämän lahjan näkee kirkkaimmin.
   Kristillisessä kielessä käytetään toisinaan ilmausta ”etsikkoaika”, kun tarkoitetaan sellaista ajanjaksoa, jolloin Jumala puhuttelee ihmistä erityisellä tavalla. Yleiskielellä puolestaan puhutaan kriiseistä, kun muutos tai muuttuminen on väistämätöntä.
   Näitä yhdistää se, että ihminen tietää ja tuntee seisovansa rajalla, josta näkee selvästi suuntaan, mistä on tulossa, mutta tulevaan vain vähän matkaa.
   Ja siitä huolimatta on tarve mennä eteenpäin. Sinne, minne kutsu käy.
   Joskus päämäärä saattaa surusta ja pelosta huolimatta olla myös selvä ja vääjäämätön. Vaihtoehdottomuus rauhoittaa ja saa katseen kiinnittymään tästä hetkestä etäämmälle.
   Erityisesti vanhojen ihmisten kuulee usein puhuvan koti-ikävästä, kun he ovat valmiita kuolemaan. Kaikki käsillä oleva tuntuu jo lipuvan etäälle.
   Laulaja-lauluntekijä PassEnger puhuu koti-ikävästä näin: ”Only hate the road when you’re missing home.” (”Vihaat tietä kaivatessasi kotiin.”) Matkalla oleminen on taakka, eikä nykyhetkessä ole helppo olla.
   Saattohoidon aika tai muu raskas siirtymä ei ole sairaus, vaan elämänvaihe, jossa tarvitaan rakkautta, läheisyyttä ja huolenpitoa. Toisia ihmisiä.