Ihmiset ovat toisilleen peilejä, kirkkoherra Timo Juntunen sanoo
Timo Juntunen ottaa kassistaan vaalean, kiiltävän ja aidon oloisen peruukin. Hän harmittelee, ettei mukana ole kampaa. Kauniit hiukset selvitetään lopulta hellästi lainaharjalla.
– Eivätkö hiukset olekin hienot? Juntunen kysyy tukka kädessään ravintolan tarjoilijalta.
Laskun maksaminen on saanut yllättävän keskeytyksen. Nuori tarjoilija vilkuilee hiuksia ja sitten miestä, joka on pukeutunut harmaaseen hailuotolaisvillapaitaan ja tulipunaisiin farkkuihin. Hymy on vastaus kysymykseen.
Vaalea aitohiusperuukki ei ole Hailuodon kirkkoherralla jokapäiväisessä käytössä. Otsaltaan kaljuuntunut mies ei ole astumassa ravintolasta ulos blondina.
Peruukki on mukana, koska tarkoituksena on puhua Juntusen persoonasta.
Lavalle
peruukki päässä
Saarelaisten rovasti rakastaa taidetta, tai oikeammin taiteen tuomia mahdollisuuksia koskettaa ihmisen tunteita.
Nelisen vuotta sitten Juntunen oli vaalea peruukki päässään Oulun kaupunginteatterin näyttämöllä. Hiukset kuuluivat näytelmän pappishahmolle: transvestiittimies Mikael tunsi kiinnostusta korostaa itsessään naisen ominaisuuksia.
Teatterin katsomossa istui hiippakuntakokoukseen tulleita pohjoisten seurakuntien työntekijöitä. Päivien järjestäjät olivat pyytäneet Juntuselta esitystä rohkeudesta, uskalluksesta olla oma itsensä.
Juntunen uskoo, että osa yleisöstä koki vaikeana sukupuolivähemmistöön kuuluvan hahmon eikä esitys innostanut.
– Mutta muistan senkin, kuinka eräs katsojista halasi minua niin tiukasti, että tiesin hyppäykseni oudolle maaperälle olleen hänelle koskettava kokemus. Tunteet olivat lähteneet liikkeelle, lukot avautuivat. Se on taiteen tärkeä tehtävä.
Meikin ja hiusten
avulla naisen rooliin
Juntunen kertoo, että häntä puhuttelevat varjoihin jääneet ihmiset. Häntä myös houkuttaa lähteä pois omalta mukavuusalueeltaan. Juuri tähän Juntusen ja hänen puolisonsa Anne-Maria Haapalan käsikirjoittama Serkkuni Mikael -esitys antoi mahdollisuuden.
Kun Juntunen meikkasi itsensä teatterilla ja laittoi peruukin päähänsä, hän meni toisen ihmisen maailmaan – vieläpä naisen – ja yritti katsoa elämää hetken aikaa uusilla silmillä.
Juntunen on todennut, että naisroolit taiteellisissa produktioissa kiehtovat häntä: ”En ole nainen, en transvestiitti – mutta tunnen sympatiaa heitä kohtaan, jotka tuntevat joutuneensa väärän sukupuolen vaatteisiin”, hän kirjoitti eräässä blogitekstissään kaupunginteatterilla esitetyn Serkkuni Mikael -draaman jälkeen.
Juntunen näkee toiset ihmiset – olivatpa he saarella vastaantulevia luotolaisia tai esityslavojen roolihahmoja – tärkeinä peileinä itselleen.
– Kun nostan Hailuodossa kättä ihmisille, se tarkoittaa, että he ovat lajitovereitani: tunnistan heissä omat iloni, suruni, pelkoni, yksinäisyyteni. Me ihmiset olemme aina toisillemme peilejä. Raamattu sanoo saman asian näinkin ylevästi: me kohtaamme toisissa ihmisissä Kristuksen kasvot.
Vaikka Mikael on lavalla vain harvakseltaan, Juntusen puhe kaikkien syrjäytettyjen puolesta jatkuu useissa pyhäaamun saarnoissa.
Mikä erilaisuudessa
pelottaa?
Juntunen pohtii, miksi ajatus samaa sukupuolta olevien avioliitosta herättää osassa kristittyjä suurta vastustusta.
– Kun joku käy kovasti ristiretkelle, haluaisin kysyä häneltä kaikessa rauhassa, mikä asiassa on niin pelottavaa. Jos homoseksuaalit haluavat mennä naimisiin, mitä se on meiltä muilta pois?
– Ajattelen, että vain harvoin vastustus perustuu johonkin syvälliseen uskon näkemykseen. Kysymys on mielestäni pikemminkin itse kunkin peloista. Mikä meitä todellisuudessa estää siunaamasta kahta toisiinsa sitoutunutta ihmistä avioliittoon?
Juntunen näkee, että rakkaudella on monet kasvot. Niistä kertovat tuhannet suomalaisille tutut laulut, kirjat ja runot, kirkkoherra sanoo.
Kahtiajako
on harhauttava
Hailuodon rovastia harmittaa, jos suhtautuminen avioliittoasiaan leimaa ihmiset mustavalkoisesti joko konservatiiveiksi tai liberaaleiksi.
– Leimoja lyödään, vaikka samassa ihmisessä on monia puolia: minä olen joidenkin tapojen suhteen hyvin konservatiivinen. Liikutun, kun kuulen ehtookellojen soiton. Aika vanhanaikaista, vai? Mutta avioliittoteologiani vuoksi minut varmaan luokitellaan vapaamieliseksi.
Juntunen ei halua inttää Raamatun tulkinnasta ihmisten kanssa, mutta hän kuuntelee mielellään myös heitä, jotka ajattelevat Isosta kirjasta toisin kuin hän.
Verkkolehti Kotimaa24:n blogitekstissä tänä keväänä Juntunen kirjoitti: ”Kirkossa on otettava käyttöön kolmen koon ohjelma: Keskustellaan, Kuunnellaan ja Kunnioitetaan toisiamme.”
”Saari on minulle
hyvä paikka”
Puolangalta kotoisin oleva Timo Juntunen tuli saarelle rakkauden perässä vuonna 2011. Tutulta kuulostava syy, hän naurahtaa.
Vaimo Anne-Maria on Hailuodosta kotoisin: hänen sukujuurensa ovat lujasti kiinni luodon harjuissa, männyissä ja hiekkarannoissa.
Juntunen kuvaa saaren ilmapiiriä inspiroivaksi.
– En keksi itselleni parempaa paikkaa elää ja olla töissä. Koen itseni etuoikeutetuksi: teen koko ajan töitä lähellä ihmisiä. Kun tulen kotiin, saattaa ovenrivassa olla kaloja minulle ja puolisolleni tai ylijäämäperunoita pappilan kanoille.
Juntusen mukaan saarelaiset välittävät toisistaan, mutta luodossa ymmärretään myös se, että jokaisen pitää selviytyä elämässään jossakin määrin itsenäisesti.
Toisenkin sopivan sekoituksen saari tarjoaa:
– Koen itse olevani toisaalta hyvin sosiaalinen, mutta viihdyn hyvin yksin meren rannalla auringon laskua katsomassa. Erakkopuoli itsessäni ja muissa saa Hailuodossa kunnioitusta. Emme tuppaudu väkisin toistemme luokse.
Lintukodoksi kirkkoherra ei Hailuotoa kutsuisi.
– Ihmiset rakastavat toisiaan ja vihastuvat toisilleen, kuten muuallakin. Olemme kaikki pieniä ihmisiä.
Halaaminen on
tärkeää
Juntunen paljastaa, että Hailuodossa halataan paljon.
– Tapa on mielestäni iso voimavara.
Kirkon alttarilla pappi siunaa seurakuntalaisensa, mutta joskus hän näyttää kirkon edestä tuttua käsimerkkiä: sormista muodostettua sydäntä. Pappi miettii, onko se tutumpi symboli nykypäivän ihmisille kuin siunaus kolmiyhteisen Jumalan nimeen.
Joka tapauksessa kehotus rakastaa toisia ihmisiä on tärkeä viesti alttarilta, Juntunen tuumaa.
Kirkkoherra ja hänen puolisonsa elävät Hailuodon pappilassa kahden lampaan, 14 kanan ja Nadja-maatiaiskissan kanssa. Juntunen on siedättänyt itsensä eläinten keskellä niin hyvin, että allergiaoireet ovat vähentyneet lähes olemattomiin.
Kerran kuussa vanhassa pappilassa neulotaan. Silloin pappilan puupenkeillä ja nurkkapöydän ääressä istuu iloinen joukko käsityön harrastajia. Salin täyttävät puikkojen kilinä, nauru ja puheensorina. Nadja-kissa kulkee sylistä toiseen.
Rovastin vastuulla illoissa ovat arpajaiset ja kulttuurivartti. Arpajaiset poikkeavat monista muista siinä, että ne toimitetaan stand up -hengessä suomen lisäksi viroksi ja ranskaksi.
Juntunen rakastaa tällaista elämänmenoa.
RIITTA HIRVONEN