Viileä heinäkuun päivä. Todella viileä, kahdeksan plusastetta ja vinkuva tuuli.
Koiran kanssa on kuitenkin lenkkeiltävä satoi tai paistoi.
Niinpä kaivelin villapaitaa ja tuulitakkia kaapin perältä, jonne olin ne survaissut olettaen heinäkuussa olevan hieman lämpimämpää.
Olimme jo kulkeneet tovin, minä ja koira. Huomasin nuuhkivani ilmaa samaan tahtiin kuin vierelläni hölköttävä lenkkikaveri, mutta sitten tuoksut siivittivätkin minut jo lapsuusmuistoihin.
Istuin viltin päällä isosiskoni pyörän tarakalla. Uimaan piti helteisenä päivänä päästä ja niinpä lähdimme Lintulasta kohti Nallikaria. Kohtuullisen pitkä matka, mutta ei se silloin haitannut, ei polkijaa sen enempää kuin kyytiläistäkään.
Mutta ne tuoksut. Nyt kävellessäni öljysoraa nenääni hivelivät muistojen tuoksut; voimakkaat, eteeriset, täynnä kesää olevat.
Sekoitus nokkosta, puna-ailakkia, kurjenpolvea, niittyleinikkiä, koiranputkea, vatukkaa, heinää, kieloa ja montaa muuta.
Ajatukseni juontuivat kaiken sen kauneuden ja muistojen keskellä siihen, mitä Raamattu sanoo meille Kristuksen tuoksuna olemisesta.
Meitä kehoitetaan olemaan Hänen tuoksunaan; voimakkaana, eteerisenä, täynnä Taivaan kesää olevina.
Ajattelen, että parhaimmillaan tuo voisi olla se tuoksu, joka vie meidät siihen viattomuuteen ja hyvään, mikä lapsessa asustaa.
Ehkäpä muistoihimme nousisi Kristuksen tuoksun vaikutuksesta jotakin kaunista ja hyvää, joka saisi meidät kiiruhtamaan takaisin Kristuksen jalkojen juureen siunattavaksi ja rakastettavaksi.
MINNA-MAARIA SIPILÄ