Leila Holviala vietti kaksi vuosikymmentä laivan keittiössä. Seilausuran jälkeen hän on ollut mukana Merimieskirkon toiminnassa.
Elettiin kesää 1965. Kuusitoistavuotias haminalainen Leila Holviala oli lähdössä ensimmäiselle seilausmatkalleen.
Päätöksen merille lähdöstä hän oli tehnyt jo kaksi vuotta aiemmin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kotitalousopettajan opinnot, mutta niitä varten olisi pitänyt käydä lukio. Se ei kiinnostanut, vaan mieli paloi maailmalle.
Lupalapun merille lähtöön allekirjoitti isä, joka oli ammatiltaan laivanselvittäjä.
– Isä uskoi, että tulen takaisin kahden kuukauden päästä häntä koipien välissä.
Tyttären ensimmäinen seilaus kesti vuoden ja kolme päivää, vapaapäiviä oli vain yksi.
Nuori nainen olisi halunnut töihin kannelle, mutta huono näkö esti sen. Työsarka löytyi laivan keittiöstä.
Merimieskirkkoon
oli aina tervetullut
Maailman meriä Leila Holviala kiersi kaksi vuosikymmentä. Intoa ei laimentanut edes se, että hän kärsi koko ajan merisairaudesta. Enimmäkseen hän työskenteli hakurahtiliikenteen laivoissa, jotka kävivät valtamerien takana.
– Antarktis on ainoa manner, jossa en käynyt, Leila naurahtaa.
Muonavarat täydennettiin puolivuosittain. Emäntä vastasi niiden varastoinnista niin, että mikään ei pilaannu, eikä loppuviikkoina tarvitse syödä yhtä ja samaa ruokaa.
– Tykkäsin työstäni ihan hirveästi ja panin sydämeni siihen hommaan.
Leila esittelee valokuvia, joissa näkyy laivan arkea: lättyjen paistoa tropiikissa, grillijuhlia kannella, merimiehiä työssään. Yhdessä kuvassa näkyy saaliiksi saatu hai. Leilalla on yhä muutama hammas muistona.
Aikanaan satamissa saatettiin olla kuukausikin, kun alusta purettiin ja lastattiin. Merimieskirkot olivat tärkeitä paikkoja.
– Aina niissä tunsi itsensä tervetulleeksi, eikä missään eroteltu uskonnon mukaan.
Paikalliset merimieskirkot järjestivät myös kiertomatkoja. Leila näyttää kuvia Etelä-Afrikasta, jossa suomalaiset pääsivät käymään Zulumaassa. San Franciscossa puolestaan tutustuttiin hippien asuttamiin kortteleihin.
Rakkaus löytyi
laivan konehuoneesta
Meriltä löytyi puoliso Paavo Heikkilä, joka työskenteli laivan konehuoneessa. Kun suomalaiset varustamot myytiin, oli aika kasvattaa kahta poikaa ja jatkaa työuraa maissa.
Vuonna 1994 oululaistunut Leila lähti mukaan Oulun merimieskirkon vapaaehtoistoimintaan. Hän uskoo, että omista kokemuksista oli hyötyä kohtaamisissa.
– Laivalla vietettyjen viikkojen jälkeen merimiehet kaipaavat lähinnä uusia kasvoja ja juttelua vieraiden kanssa.
Aiheet ovat arkisia. Moni koti-ikävän vaivaama puhuu perheestään. Holviala tietää, että usein pelkkä kuunteleminen riittää.
– Monesti jo oman äänen kuuleminen selvittää ajatuksia.
Se polte, joka innosti nuoren tyttösen merille, on laimentunut, muttei kokonaan sammunut.
– Joskus keväällä, kun on kaunis ilma ja tulee meren tuoksu, silloin iskee ikävä.
ELSI SALOVAARA