Kuva: Kaisa Raittila haluaa, että seurakuntalaiset ottavat kirkon työstä yhä suurempaa vastuuta.
Kaisa Raittila muistelee omaa nuoruuttaan. Nuorisojoukko, johon hän kuului, kokoontui usein keskenään ilman työntekijää. Jokaiseen yhteen tulemiseen he eivät kaivanneet pappia, jolla jäi näin aikaa muuhun työhön kuin vain seurusteluun tutun nuorisojoukon kanssa.

Reilusti vallassa

12.12.17

Kaisa Raittila puolustaa maallikoiden vahvaa roolia seurakunnissa.


Riitta Hirvonen Riitta Hirvonen

Kantaaottava, oman näkemyksensä rohkeasti kertova luottamushenkilö saa usein päällensä arvostelua ja pahaa puhetta. Näin tapahtuu myös kirkossa.

Tämän tietää kirjailija, toimittaja Kaisa Raittila.  Hänen luottamustehtävänsä on Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston johdossa.

Raittila on yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja. Kun Suomen suurin seurakuntayhtymä tällä hetkellä yhtä aikaa säästää ja kehittää toimintaansa, on Raittila aitiopaikalla mukana tässä työläässä väännössä.

Viime lokakuussa Raittilan viesti hänen Facebook-sivullaan alkoi näin: ”Puheeni vapaaehtoisuudesta on ymmärretty täysin väärin.”

 

Työtä voitaisiin jakaa uudestaan

Kun seurakunnan tavoitteena on samanaikaisesti tasapainottaa taloutta ja kehittää työtänsä, on kysyttävä, mistä kaikesta vapaaehtoiset seurakuntalaiset voivat pitää huolta.

Mutta mitä tekevät palkatut työntekijät, jos vastuuta ottavat aiempaa enemmän maallikot, tavalliset seurakuntalaiset?

Raittilan mukaan kirkon tulevaisuuteen tähyävät tietävät, että moni alansa huippuasiantuntija voisi antaa yhteisen hyvän vuoksi aikaansa seurakunnan hyväksi, kun häntä ymmärrettäisiin kysyä ja tarvita.

Esimerkiksi talousasioiden osaajat ovat Raittilan mielestä kullanarvoisia vapaaehtoisia vastuunkantajia seurakunnissa. He pystyvät antamaan taitonsa niiden ihmisten auttamiseksi, jotka etsivät omaan taloudenpitoonsa tasapainoa.

 

Säästöt eivät tarkoita toiminnan kuihtumista

Vaikka ensi vuoden budjeteista on tänäkin syksynä seurakunnissa etsitty karsimisvaraa, Raittilan mielestä leikkauksien, ei edes nipistyksien henkilöstön määrissä, tarvitse tarkoittaa toiminnan jarruttelua ja tyytymistä vähempään.

Raittila puhuu kirkon uudesta toimintakulttuurista. Valtuuston puheenjohtaja rohkaisee käyttämään jäljellä olevat voimavarat toisin kuin tähän asti, aiempaa tehokkaammin.

Tämä tarkoittaa vapaaehtoisten roolin kasvattamista ja myös työntekijöiden uudenlaista työtapaa: sen sijaan, että viranhaltijat tekisivät itse kaiken, tai ainakin leijonan osan työalansa töistä, he vastuuttaisivat enemmän tehtäviä muille, he kouluttaisivat uusia vapaaehtoisia vastuunkantajia ja organisoisivat seurakuntalaisia omiin tehtäviinsä.

Siitä huolimatta, että Raittila on saanut seuraavasta kannanotosta ”lunta tupaan”, toistaa hän seuraavan väitteen.

– Kirkon ongelma on työntekijäkeskeisyys. Suomen kirkko on liiaksi työntekijöiden kirkko.

 

Vastuu hyvän tekemisestä on kaikilla

Raittilan näkemykset eivät herättele pelkästään työntekijöitä, vaan myös kirkon jäseniä.

– Muutos toimintakulttuurissa tarkoittaa sen ajatuksen kuoppaamista, että voisimme kirkollisveronmaksajina ulkoistaa hyvän tekemisen muille, esimerkiksi diakoniatyöntekijöille.

– Kristityn tehtävä on pitää maailmasta huolta yhdessä muiden kanssa. Yksinäisen vanhuksen hyvinvoinnista naapurissa ei ole vastuussa joku muu, vaan me, hänen vieressään asuvat.

– Eikä vihapuheen hillitsemisestä kanna vastuuta muut kuin me jokainen, Raittila sanoo.

Omalla huumorintajullaan Raittila kärjistää asian näin: meille seurakuntalaisille sopii välillä oikein hyvin se osa, että kuljemme kirkossa pyjamat päällä, nalle kainalossa.

Kristityn rooli voisi olla kuitenkin paljon aktiivisempi, sillä seurakuntalaisten parissa on niin paljon kirkkoa hieman ulkopuolelta katsovia tervejärkisiä, lahjakkaita ja osaavia ihmisiä. Heitä kirkko tarvitsee kipeästi, Raittila toistaa.

 

Teologista viisautta kirkossa on jo yllin kyllin

Yksi mahdollisuus laittaa omaa osaamistaan kiertoon on asettua ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa marraskuussa 2018.

Raittila oudoksuu ajatusta, että kirkkoon tarvittaisiin erityisesti teologian asiantuntijoita ratkomaan esimerkiksi samaa sukupuolta olevien vihkimiskysymystä.

– Teologisia selvityksiä riittää kirkossa varmasti vastedeskin. Papit eivät ole jäämässä alakynteen. Tekevät ja osallistuvat maallikot eivät ole kirkon uhka.

Kun kirkkovaltuustoissa pyöritetään usein numeroita, suuria lukuja, teologeja enemmän tarvetta voi olla ekonomien tai juristien osaamiselle, Raittila kommentoi.

 

Maallikot ovat ylimpiä vastuunkantajia

Kun Raittila aloitti valtuuston puheenjohtajan luottamustehtävän 2012, alkuaika meni uutta roolia harjoitellessa.

– En osannut alkuun ottaa riittävästi asioihin kantaa, tällainen runotyttö oli helppo pitää hieman syrjässä. Kun toimintakulttuuri alkoi muuttua, pääsin johtoryhmään mukaan ratkomaan asioita. Tehtävä kävi nopeasti suorastaan työlääksi.

Raittila muistuttaa seurakunnan organisaatiosta: ylin päätösvalta on maallikoilla.

– Siksi ylimmille vallankäyttäjille on uskallettava antaa oikeasti tilaa.

Vaikka Raittila puhuu näin, hän ei halua synnyttää vastakkainasettelua työntekijöiden ja maallikoiden välille. Hän puhuu yhdessä tekemisestä ja yhteen kuuluvaisuuden hengestä.

Seurakuntalaisten ja työntekijöiden on yhdessä ratkaistava muun muassa se, mikä toiminta oli hyvää 20 vuotta sitten, mutta soveltuu nykytilanteeseen huonosti.

 

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Kirkko ja usko