Pia Pyhtilä ja ompelukurssin tytöt yhteiskuvassa. Tytöt ovat itse ommelleet omat pukunsa.

Kolmen päivän kohtaaminen

4.1.18

Lähetystyöntekijä Pia Pyhtilä kertoo arjestaan albinismista kärsiviä ihmisiä auttavassa projektissa Tansaniassa.


Pia Pyhtilä Matrida Sanga

Ajan keskellä kuivaa maastoa kulkevaa asfalttitietä. Yritän kiirehtiä Shinyangan hiippakuntaan ennen aamuyhdeksää. Vaikka matka ei olekaan pitkä, vain 170 kilometriä, olen lähtenyt liikkeelle jo heti kuuden jälkeen. Matkoihin saattaa kuulua joskus yllätysmomentti; renkaan puhkeaminen, lehmälauma keskellä tietä tai jotain muuta hidastetta.

Hurautan kirkon portista kymmentä vaille yhdeksän. Hiippakunnan naistyön uusi johtaja Rosa Mono ehtii pihalle vastaan.

Olemme kutsuneet paikalle 11 tyttöä, joilla kaikilla on albinismi. Hiippakunnan kaukaisimmista kylistä saapuneista tytöistä suurin osa on tullut jo edellisenä päivänä.

Joillakin on myös sukulainen mukanaan toiveidemme mukaan. Jännitämme aina vähän tyttöjen matkustamista pitkiä matkoja julkisilla busseilla ja tätä painetta hieman helpottaa, jos tytöllä on perheenjäsen mukana.

Syrjintä näkyy perheiden asenteissa

Suuri osa tyttöjen kohtaamista syrjimisongelmista on kuitenkin lähtöisin kotoa, vanhoista uskomuksista ja ennakkoluuloista, siitä ettei ole paikkaa mihin tukeutua.

”Mummi ei usko että olen ihminen”, ”Isoisä sanoi että tuota lasta et vie minnekään, missä on ihmisiä” ja ”Isä ei uskonut, että hänellä voi olla tuollainen lapsi, ja löi äitiä, jätti sitten meidät kokonaan”. Tällaisia tarinoita kuulee jatkuvasti kuunnellessaan henkilöitä joilla on albinismi.

Toki tämä ei ole koko totuus, jokainen perhe on erilainen. Nyt iloitsemme siitä, että mukana on sukulaisia, jotka vievät tietoa ja ajatuksia omille kylilleen.

Kiipeämme toimistorakennuksen kolmanteen kerrokseen, jossa tapaamme naistyön toimistossa diakoniatyön koordinaattorin Matrida Sangan. Matrida on ollut kovin kiireinen järjestäessään tyttöjen matkoja ja majoitusta. Suurimmalle osalle tytöistä ja muille paikalle kutsutuista lippurahat on lähetetty mobiilisovelluksen kautta etukäteen.

Tytöt ovat nukkuneet ja ruokailleet hiippakunnan diakoniatyön talossa, joka onkin heille tuttu ompelukurssin ajalta. Suomen Lähetysseuran ja Shinyangan hiippakunnan yhteistyönä toteutettavan Oikeus elää albinismin kanssa -hankkeen sisällä on opiskeltu ahkerasti koko kevät.

Lähdemme kiipeämään kerrosta ylemmäs, jossa ilahduttaa maisema yli kaupungin. Tytöt ovat iloisia ja innoissaan, he eivät ole tavanneet toisiaan pariin kuukauteen kurssin jälkeen. Kolme tytöistä on tuonut lapsensa mukanaan, nuorin osallistuja on siten pari kuukautta vanha poikavauva.

Ompelukurssilla opittiin asioiden hoitamista

Hiippakunnan apulaispiispa pastori Nkya avaa yhteisen päivämme raamattutunnilla, rukoilemme päivän olevan meille kaikille siunauksena. Kiitämme siitä että tytöt ovat saaneet kurssinsa loppuun ja että heidät on otettu kodeissaan ja kylissään taas vastaan kurssin jälkeen.

Ensimmäiseksi vedämme keskustelutunnin. Jokainen vuorollaan kertoo kokemuksiaan kurssista ja mitä sen jälkeen on tapahtunut. Miten kotona suhtauduttiin paluuseen ja mitkä ovat olleet odotukset sen jälkeen.

Välillä käymme nauttimassa teetä ja chapati-leipää, mutta jatkamme samaa rataa testaamalla tyttöjen teoriatietoa ompelusta. Hyvin on jääneet asiat mieleen!

Pari tyttöä näyttää perusteellisesti kankailla, missä järjestyksessä mikäkin kappale leikataan. Olemme kaikki aika vaikuttuneita: meillä on edessämme ainakin viisi ompelutyöhön täysin valmista, hyvin motivoitunutta nuorta naista.

Esta on käynyt ompelemassa naapurissaan ja hänellä on erittäin selkeä suunnitelma tulevaisuudelle ompelun parissa.

Veronica on saanut kerättyä niin paljon tietoa, taitoa ja rohkeutta kurssin aikana, että on käynyt ilmoittautumassa paikkakuntansa kirkossa voivansa koristelemaan juhlasaleja. Hän on saanutkin jo ensimmäiset juhlat koristeltua ja ilmoittaa täsmällisesti, mitä aikoo seuraavaksi.

Muutamat kertovat aloittaneensa jonkin muun pienen bisneksen niillä opeilla, joita kurssilla sai: saippuan valmistusta, batiikin värjäystä ja myyntiä, ihovoiteiden valmistusta ja myyntiä, baobab-siementen valmistusta pikku purtavaksi.

Joukkueen nuorin tyttö, arviolta noin 10–13-vuotias Pili, osaa myös selittää hyvin hameen ompelun vaiheet, mutta valmistelemme hänelle alakoulupaikkaa. Hän on aloittamassa koulun, ja on sitä odotellessaan saanut käytyä ompelukurssin. Samalla hän on oppinut suahilia, joka on koulunkäyntikieli.

Kurssilla on opittu ihonhoitoa, harjoiteltu rohkeutta esittää asiansa ja asioiden hoitamista puhelimitse, on saatu solmittua verkostoja ja uusia tuttavuuksia.

Yksi nuorista naisista on Minja, jonka lapset on tuotu vuosia sitten turvaan valtion suojakotiin. Kurssin aikana Minja on käynyt säännöllisesti tapaamassa heitä ja saanut vahvistettua näin perheen yhteyttä.

Lahjoituksella ompelijan uran alkuun

Päivä painuu nopeasti iltaan ja vien osan tytöistä ja sukulaisista diakoniatalolle vielä toiseksi yöksi. Auto on täynnä, kun 12 henkeä vauvoineen ja laukkuineen järjestäytyy kyytiin.

Matkalla joku poikkeaa ostamaan riisiä ja papuja. Stella, yksi diakoniatyön vapaaehtoisista, lähtee ostamaan hiiliä iltaruoan valmistamista varten.

Rosan ja Matridan kanssa olemme lähdössä vielä jokaisen kotiin tämän vuoden puolella. Olemme huomanneet yhä vahvemmin, että suurin työmaa asian tietoisuuden leviämiseksi on kodeissa.

Kulttuureissa, joissa vanhimpien sanalla ja mielipiteillä on suuri vaikutus, tarvitaan pitkäkestoista ja määrätietoista, mutta keskustelevaa dialogia sukupolvien välillä. Tarvitaan tietoa, jotta voidaan uskoa, että vanhat uskomukset voidaan jättää. Albinismiin liittyvä erilaisuuden stigma on sitkeässä, aivan kuten on ollut aiemmin Euroopassa, kun vammaiset jätettiin mieluiten kotiin.

Samoilla kotikäynneillä aiomme viedä ompelukoneet niille viidelle tytölle, joiden uskomme voivan aloittaa todellisen ompelijan uran helposti. Olemme budjetoineet niin, että jokainen koneen saaja saa myös alkupaketin kangasta ja lankaa, sillä kaukaisissa kylissä ei välttämättä tarvikkeita ole saatavilla.

Kun yritys sitten pyörähtää käyntiin, voi alkuun myydä ompelemiaan asuja ja niistä saaduilla voitolla matkustaa ostamaan lisää materiaaleja. Kirkon oma diakonityö on aloittanut varainkeruun ompelukoneiden hankkimiseksi.

Albinismista kärsivä on aina silmätikku

Kun ajan talolta pois Matrida kyydissäni, näemme että kaupungin yllä on paksu tummuus. Ilo häivähtää, kun ajattelemme sen olevan kaivattua sadetta.

Illalla menemme kirkkoon. Matrida laulaa lauluryhmässä ja me muut siinä mukana. Sade ja tuuli piiskaavat kattoa ja ikkunoita, ilma puhdistuu hetkessä. Sydän kylläisenä työstä ja laulusta lähdemme jokainen nukkumaan.

Aamulla aloitamme raportin teon toimistolla, kunnes on aika viedä tytöt busseilleen. Ajamme bussiasemalle, jossa alkaakin melkoinen elämä paikalle tullessamme. Ihmiset huutelevat meille ja jokainen tuntuu olevan kiinnostunut siitä, miksi olemme asemalla.

Matrida hoitaa lippuasian varmuudella. Jokaiselle ostetaan lippu oikean bussin luota. Ympärillä pyörii banaanien ja kaikenlaisen pikkupurtavan myyjiä, kantajia jotka etsivät työtä, bussin henkilökuntaa ja renkaiden potkijoita. Joku puhaltaa pilliin taukoamatta, hän myy sukkia ja kultaisia helyjä.

Tarkistamme jokaisen sisään laitetun laukun paikan yhdessä tyttöjen kanssa, jotta he löytävät laukkunsa helpommin perillä. Juoksen lippujen myyjien ja kopiokioskin väliä, sillä kopioimme jokaisesta lipusta meille varmuuskopion. Matrida jututtaa jokaisen bussikuskin ja varmistaa, mihin tytöt ovat menossa.

Jalkapallopelin tulos koettiin viestinä

Kun tytöt istuvat busseissa, lähdemme hyvillä mielin takaisin. Tapaamme Rosan toimistolla ja istumme yhdessä iltaan saakka raportin parissa.

Kristillisen kasvatuksen johtaja Grace Mutabuzi tulee välillä kysymään kuulumisia ja ottamaan valokuvia meistä. Samaa kyytiä jatkamme seuraavan kurssin tarkempaa budjetointia, teemme pieniä täsmennyksiä ja onnittelemme itseämme hyvin sujuvasta työstä.

Meillä on uusia ideoita, joita työstämme kirjoittamisen lomassa. Suunnittelemme, miten saamme Diakoniatalon kasvimaan tuottamaan ja kuinka se nivelletään osaksi kurssia.

Suunnittelemme loppuvuoden kotikäynnit ja missä vaiheessa kutsumme taas koolle uskontojen- ja hoitojen johtajat neuvottelemaan tulevaisuuden suunnitelmista ja yhteistyöstä.

Seuraavaksi vuodeksi on vielä huimempia suunnitelmia. En yhtään ihmettele, sillä hiippakunnan tekemä työ ihmisten hyväksi on kyllä havaittu korkealla tasolla. Meitä on pyydetty järjestämään seuraava keväinen ystävyysjalkapallo-ottelu pappien ja perinteisten hoitajien välillä.

Edellisellä ystävyysottelulla oli laajat seuraukset ja moni tuntee, että sen kerran jälkeen jonkinlainen uudenlainen kunnioitus on laskeutunut ihmisten välille. Moni henkilö, jolla on albinismi, kokee olevansa enemmän turvassa ja voivansa kävellä vapaammin kotiseudullaan.

Mainittakoon vielä, että papit voittivat tuon ottelun 2–0. Moni koki sen vahvana viestinä.

”Teen työtä ilo sydämessä”

Jatkamme seuraavana aamuna papereiden tulostusta. Tuntuu upealta, että muutamassa päivässä taas olemme saaneet niin monta asiaa eteenpäin.

Matridan sanoin: ”MInusta aina tuntuu, että tätä työtä tehdessä minulla on erityinen ilo sydämessä.”

Yksi tytöistä on ilmoittanut lähtönsä jälkeen solmineensa kaupungissa yhteistyösopimuksen saippuan valmistajan kanssa. Hänelle lähetetään kauas kyläänsä joka kuukausi kaksi laatikkoa saippuaa, jotka hän on onnistunut saamaan todella hyvään tukkuhintaan. Hän laskee saavansa sievoisen voiton joka saippuatangosta myymällä saippuapalan tuhannen shillingin, eli 50 sentin hintaan.

On upeaa tehdä työtä näin motivoituneiden henkilöiden, kuten Matridan ja Rosan kanssa. Hiippakunta on ottanut vahvan tekijän ja keskustelijan roolin myös paikallishallintoon päin.

Hiippakunnan teoilla on näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Kun haasteet ovat kovat, on toiminnankin oltava vahvaa ja urheaa, haasteita kohti pyrkivää. Kipukohtia on paljon, samoin asioita, joita voisi jäädä suremaan ja kauhistumaan, mutta hyvät ja kauaskantoiset hedelmät ovat kuitenkin vielä niitä suuremmat.

Halua muuttaa asioita löytyy ja moni asia on murtunut siitä, mitä se on ollut ennen. Silti yhä törmää asioihin, joiden kanssa on tehtävä lujasti töitä.

Kun istuimme laatimassa työraporttia, saimme kuulla uutisista, että jossain päin maata nuori nainen oli juuri surmannut itsensä synnytettyään lapsen, jolla on albinismi.

Matridan kysymys on aivan oikeutettu: ”Lapsiparka, miltä hänestä tuntuu 20 vuoden päästä, kun hän saa kuulla, että äiti halusi kuolla, koska sai tällaisen lapsen kuin minä?”

Emme tiedä vastausta, mutta toivomme, että albinismiin liittyvää stigmaa on siihen saakka saatu purettua niin paljon, että lapsi voi ymmärtää äitinsä teon menneeseen kuuluvaksi.

 

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran Right to live with albinism -hankkeen neuvonantaja

 

Tarvitaan tietoa, jotta voidaan uskoa, että vanhat uskomukset voidaan jättää.

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Kirkko ja usko