Kuva: Rauhan Tervehdyksen kolumnisti 2018.

Varis ja kana

31.1.18

Päivi Jokinen kirjoittaa mummustaan, joka oli hänen sielunsiskonsa.


Päivi Jokinen Sanna Krook

Pari vuotta sitten sairaalan kukkakaupassa katseeni osui myynnissä olleeseen tiskirättiin, jossa varis ja kana halaavat toisiaan. Kuvan vieressä luki ”sielunsisko”.

Pysähdyin kysymään mielessäni, kenet koen sielunsiskokseni. Oivalsin, että rakkaan mummuni kanssahan meillä menee huumori niin yksiin ja tunnustelemme maailmaa samoilla aaltopituuksilla.

Mummu sai tiskirätin joululahjaksi ja sijoitti sen kodissaan näkyvälle paikalle. Joskus katsahdimme yhdessä luutuun ja mummu kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan; kutsui uutta kampaustani ”kananperseeksi” ja virnisti. Kai hän sitten oli se älykäs varis.

Jouluun laskeuduimme mummun kanssa yhteispäivystyksessä sieltä kaupunginsairaalaan siirtyen. Sairaalapedin äärellä muistelimme, nauroimme, pidimme kädestä, kampasimme punaista tukkaa, silitimme, pötkötimme kylki kyljessä ja kyynelehdimme.

Kuiskasin mummun korvaan salaisuuteni. Lupasin valita hänen muistolleen oman kynttilänjalan, jossa tulen palaessa kaipaisin ja rakastaisin häntä erityisesti.

Serkun kanssa valvoimme jouluyön sairaalassa. Aamulla mummu nukkui levollisesti pois Johanna Kurkelan laulaessa Oi Jouluyötä YouTubesta.

Saimme olla mummun rinnalla viimeisen hengenvedon hetkellä. Kyynelten keskellä hetki oli samaan aikaan surullinen ja kaunis, maallinen ja pyhä.

Kun aikanaan pelkäsin esikoisen synnytystä, mummu totesi, että siinähän sinä synnytät kuin kaikki muutkin. Nyt mummu tuntui samalla tavoin opastavan minua kuoleman pelkäämisen lävitse.

Tunsin itseni onnekkaaksi siinä lujassa luottamuksessa, että mummun elämä jatkuu. Tunsin, että sielunsiskoni on päässyt osaksi suurinta kuviteltavissa olevaa rakkautta.

Kirjoittaja on oululainen äiti, opettaja sekä väitöskirjatutkija

 

Kuvan vieressä luki ”sielunsisko”.

Päivi Jokinen

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Näkemyksiä