Kuva: Oululaisen 20-vuotias Rose Piipon äiti on muistisairas.
Rose Piippo sanoo, että ennen äidin sairastumista hän oli lapsi. Äidin muistisairaus pakotti aikuistumaan nopeasti.

Jäljelle jäi ikävä

17.4.18

Oululainen Rose Piippo oli vain 17-vuotias, kun hänen äidillään todettiin muistisairaus. Siitä alkoi asteittainen luopuminen.


Marita Ahlgren Marita Ahlgren

Se oli aluksi aivan tavallinen päivä. Limingassa asuva, abivuottaan viettävä Rose Piippo tuli koulusta kotiin ja meni tuttuun tapaansa juttelemaan äitinsä kanssa.

Jokin oli kuitenkin vialla, sillä äiti oli kummallisen vakava. Syy selvisi pian, kun äiti kertoi olevansa parantumattomasti sairas. Lääkärin antamat vaihtoehtoiset diagnoosit olivat Alzheimerin tauti tai otsa-ohimolohkorappeuma.

Rosen maailma sumeni. Hän sanoo menneensä shokkiin.

– Minusta tuntui, ettei tämä voi olla totta. Sanoin, ettet voi olla sairas. Äiti oli niin nuorikin, vasta 50-vuotias, kuvailee Rose tuntemuksiaan.

Merkkejä sairaudesta oli ollut näkyvissä jo jonkin aikaa. Aikaisemmin tarkka ja tunnollinen työntekijä ei enää oppinut töissä vaadittavia, uusia asioita. Arkiset askareet, kuten laskujen maksaminen, olivat alkaneet takkuilla.

Diagnoosi oli silti järkytys koko perheelle, samoin sairauden nopea eteneminen.

– Kun diagnoosi tuli syksyllä 2015, sairaus näkyi selvästi jo saman vuoden jouluna. Yleensä niin säntillinen äiti ei esimerkiksi paketoinut joululahjoja, vaan halusi itsepintaisesti laittaa ne muovipussiin.

Elämäntilanne muuttui vielä haasteellisemmaksi, kun Rosen pikkuveli joutui sairaalahoitoon. Rose oli päivisin koulussa, iltaisin hän kävi vanhempiensa kanssa Oulussa katsomassa veljeään.

Ennen nukkumaanmenoa oli tehtävä läksyt ja luettava ylioppilaskirjoituksiin. Talvi kului kuin sumussa.

– Koko perheen henkiset voimavarat olivat lopussa. Ajattelin kuitenkin, että kirjoitukset on suoritettava.

 

Tuska purkautui paperille

Arkiaskareiden hoitaminen helpottui, kun perhe sai apua kunnan kotipalvelusta. Rose selkiytti omia ajatuksiaan kirjoittamalla päiväkirjaa. Pian alkoi syntyä myös runoja. Yksi tärkeimpiä voimanlähteitä oli usko.

– Uskon, että Jeesus antoi voimaa kantaa arkea. Pystyin vaikeimpinakin hetkinä luottamaan siihen, että Jumala pitää meistä huolen.

Tietoa ja korvaamattomalta tuntuvaa vertaistukea löytyi Muistiliitosta ja sen vertaistukitapaamista. Myös läheiset ihmissuhteet kantoivat.

– Yksi ystävistä neuvoi olemaan huolehtimatta liikaa, mutta samalla valmistautumaan aina seuraavaan vaiheeseen. En enää pystynyt keskustelemaan äitini kanssa kaikesta, mutta eteen voisi tulla vaihe, jolloin keskustelu ei onnistuisi lainkaan. Voisi käydä niinkin, että äiti muuttaisi pois kotoa.

Valmistautumisesta oli hyötyä viime keväänä, kun eteen tuli Rosen pelkäämä vaihe, äidin muutto palvelutaloon. Vaikka äidin sairauden hyväksyminen vei kauan, hänen muuttonsa ei tuntunut niin pahalta, kuin Rose etukäteen ajatteli.

– Isän työ omaishoitajana kävi liian raskaaksi, koska äiti ei pystynyt enää huolehtimaan puhtaudestaan ja vaati jatkuvaa silmälläpitoa. Palvelutalossa äiti saa juuri sellaista hoitoa, kuin tarvitsee.

 

Tärkein tuli sanottua

Kriisiin liittyy aina luopumista jostakin. Mistä Rose kokee luopuneensa? Nuori nainen miettii hetken.

– Olen luopunut itselleni rakkaimmasta ihmisestä. Äiti oli minulle kaikista läheisin, ei ollut asiaa, josta en olisi voinut hänelle puhua. Olen luopunut tulevien lasteni mummosta ja samalla omasta lapsuudestani.

– Äidin sairastuttua perheidylli särkyi ja oli luovuttava vanhasta elämästä. Minulla on jatkuva ikävä äitiä.

Särkyneestä elämästä on kuitenkin versonut uutta. Rose on mennyt naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja opiskelee unelma-ammattiinsa lastentarhanopettajaksi. Tällä hetkellä hänestä huokuu tasapainoisuus.

– Minulla on nyt hyvä elämä. Asiat ovat järjestyneet, hän hymyilee.

Äiti ei pysty enää puhumaan. Viimeisimmät käänteet sairaudessa ovat tasapainon menetys ja epileptisten kohtausten alkaminen.

Diagnoosista ei ole täyttä varmuutta, mutta koska Alzheimeriin tarkoitetut lääkkeet eivät tehonneet, todennäköisesti kyseessä on otsa-ohimolohkorappeuma.

Rose ei ole varma, tunnistaako äiti häntä tai muita perheen jäseniä. Tytär juttelee silti jokaisella käyntikerralla kuulumisiaan. Välillä hän laittaa soimaan äidin lempilauluja.

– Yritän aina hakea katsekontaktin ja usein äiti jää katsomaan minua. Hymyilen ja kosketan, otan kädestä kiinni ja sanon, että rakastan.

Vaikka keskusteleminen ei enää ole mahdollista, Rose kokee, ettei mitään ole jäänyt sanomatta. Hänen mieleensä on jäänyt erityisesti hetki äidin viimeiseksi jääneeltä reissulta, joka suuntautui Rosen mummolaan Kajaanissa.

– Nukuimme samassa sängyssä. Ennen nukahtamista äiti tarttui yllättäen käteeni ja hymyili. Sanoin, että rakastan häntä. Äiti sai muodostettua sanat: Minäkin sinua.

 

Olen luopunut tulevien lasteni mummosta ja samalla omasta lapsuudestani.

Rose Piippo

Millaisia ajatuksia haastattelu sinussa herätti?
Anna palautetta jutusta täällä.

Lue myös uutinen uudesta oppaasta muistisairaiden kohtaamiseen

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Näkemyksiä