Kuva: Rwamwanjan pakolaisten asutusalueella Ugandassa on epävirallinen koulu, jossa vapaaehtoiset pakolaiset itse opettavat lapsia kykyjensä mukaan.
Rwamwanjan pakolaisten asutusalueella Ugandassa on epävirallinen koulu, jossa vapaaehtoiset pakolaiset itse opettavat lapsia omien kykyjensä mukaan.

Pakolaisen elämä ei ole helppoa

9.8.18

Kongolainen Elvis tietää, että vaikeistakin elämäntilanteista voi selvitä toisten avulla.


Elvis Dubois Elvi Dubois

 

Nimeni on Elvis. Synnyin lauantaina syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1993.

Kasvoin vanhempieni tappeluiden ja riitelyn keskellä, ja meillä lapsilla itku oli jokapäiväinen vieras jota emme voineet paeta.

Kysyessäni äidiltäni vanhempieni riitelystä hän kertoi sen alkaneen minun ollessani pieni vauva. Vasta myöhemmin tajusin, että heidän ongelmansa johtuivat siitä, että kumpikin kuului eri heimoon. Äitini oli tutsi ja isäni mushi.

Lopulta kahden aiemman eron jälkeen vanhempani erosivat viimeisen kerran vuonna 2005 ollessani vain 12-vuotias. Minut ja sisarukseni lähetettiin kaikki eri perheisiin. Se oli hyvin vaikeaa, sillä ikävöin äitiäni kovasti. Ei ollut ketään jonka kanssa olisin voinut jakaa tuskani.

Minua siirreltiin kuukausittain perheestä toiseen, pakotettuna tekemään raskaita töitä. Muistan, että söin tuolloin huonosti. Saatoin vain itkeä ja rukoilla Jumalaa pelastamaan minut.

 

Kova työ mahdollisti opiskelun

Koulunkäynti oli katkonaista ja hankalaa, sillä minulla ei ollut varaa koulumaksuihin.

Eräänä päivänä mietin, pitäisikö minun vain hypätä auton tai junan eteen ja päättää elämäni. Vaikeudet tuntuivat liian raskailta kantaa.

Kävi kuitenkin niin, että kouluni rehtori kehotti minua tekemään siivoustöitä, jotta voisin maksaa opiskelustani. Siivosin vessoja ja luokkahuoneita kolmen vuoden ajan, mutta Luojalle kiitos, valmistuin lopulta fysiikan ja matematiikan linjalta.

Se oli suuri siunaus ja onni, sillä melkein luovutin.

Minulla ollut varaa ostaa edes paitaa itselleni.

 

 

Tapasin lopulta perheeni

Vuonna 2013, M23-kapinan aikana, jouduin lähtemään turvapaikanhakijaksi Ugandaan.

Ollessani väliaikaisella leirillä minut siirrettiin yhtäkkiä Punaisen Ristin ylläpitämälle leirille nimeltä Nyakabande, jossa tapasin sukulaisiani ja äitini.

Äitini kertoi menneensä uudelleen naimisiin, mutta hänen aviomiehensä oli kadonnut. Tuskallisinta oli huomata, että sisareni oli sairastunut psyykkisesti. Itkin asiaa kolme päivää ja minut teki surulliseksi, kun hän käyttäytyi niin oudosti.

Seuraavaksi meidät siirrettiin Rwamwanjan pakolaisleirille. Viikon kuluttua siitä äitini lähti etsimään aviomiestään.

Hän kertoi asiasta kirjeessä, jonka oli jättänyt tuolille. Jäin yksin huolehtimaan seitsemästä sisaruksestani. Se oli hyvin raskasta, mutta selvisimme, sillä sain työtä sosiaalityöntekijänä englanninkielentaitoni vuoksi.

Palkkani oli kuitenkin pieni eikä minulla ollut varaa ostaa edes paitaa itselleni.

 

Työ auttoi jaksamaan

Ainoa asia joka motivoi minua jatkamaan, oli työni josta nautin hyvin paljon.

Yksi tehtävistäni oli tavata heikossa asemassa olevia ihmisiä, kuten vanhuksia, orpoja ja seksuaalisen väkivallan uhreja. Tapasin myös ihmisiä, joilla oli kroonisia sairauksia kuten HIV, syöpä tai diabetes.

Otin selvää heidän erityistarpeistaan ja raportoin niistä eteenpäin. Minä rakastin niitä ihmisiä ja he rakastivat minua. Usein kuuntelin heidän tarinoitaan kyyneleet silmissä.

Orpoja ja muita yksin jääneitä lapsia tapasin päivittäin. Monet heistä olivat kokeneet samanlaisia haasteita kuin minä, ja kannustin heitä olemaan vahvoja ja opiskelemaan ahkerasti.

Yhdessä lasten kanssa perustin ryhmän nimeltä Active Youth. Sen tarkoituksena oli innostaa lapsia opiskelemaan ja kannustaa vanhempia lähettämään lapsensa kouluun. Teimme tätä työtä musiikin, tanssin, draaman ja teatterin keinoin. Joskus kävimme myös ihmisten kotona.

Yhteistyö nuorten kanssa eteni nopeasti siihen pisteeseen, että minut valittiin leirimme nuorisovaltuuston puheenjohtajaksi. Sen jälkeen otin yhden orpokodin lapsista luoksemme, ja hän on ollut kanssamme viimeiset neljä vuotta.

Jokaisella lapsella on oikeus nimeen, koulutukseen ja turvalliseen elinympäristöön.

 

Jokaisella on oikeus hyvään elämään

Minulle myönnettiin stipendi jatko-opintoihin, mutta päätin lähteä opiskelemaan viestintää ja journalismia voidakseni olla ääni niille, joilla ei ole ääntä.

Minua satuttaa, kun ajattelen sitä, että me kaikki synnymme viattomina eikä kukaan meistä halua kärsiä.

Yksikään niistä lapsista, jotka erotetaan vanhemmistaan tai hylätään, koska he syntyivät raiskauksen seurauksena sodan aikana, ei toivo sitä kohtaloa. Yksikään niistä miljoonista lapsista, joilla ei ole mahdollisuutta koulunkäyntiin tai jotka joutuvat kerjäämään ruokansa kaduilta ja kuolevat nälkään, ei olisi halunnut sitä.

Jokaisella lapsella on oikeus nimeen, koulutukseen ja turvalliseen elinympäristöön, mutta liian monella ei noita mahdollisuuksia ole.

Jokaisella lapsella on myös oikeus terveydenhuoltoon, mutta liian monet kuolevat, koska sitä ei ole.

Uskon, että näiden syiden vuoksi meidän kaikkien tulee työskennellä yhdessä voidaksemme antaa panoksemme näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Tätä kaikkea edustavat sekä oululaisen Aija Saaren perustama Furaha-toivonkoti että Organization for Youth Empowerment, jonka motto on: ”Voimaannuttamalla heidät muutamme heidän elämänsä”.

Molemmat järjestöt keskittyvät lasten ja nuorten auttamiseen.

Keskustan seurakuntatalolla, Isokatu 17, järjestetään afrikkalainen pop up -ravintola sunnuntaina 12.8. kello 12. Sen tuotto ohjataan lyhentämättömänä Furaha-orpokodille Ugandassa.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä