Kuva: Kari Sallamaa

Ei aina kekriä kestä

30.10.18

Suomalaisilla ei ole elävää kuolonkulttuuria, kirjoittaa Kari Sallamaa.


Kari Sallamaa

Oululaisen kulttuurivaikuttajan Kaisu Mikkolan kuolema saa näin pyhäinpäivän alla miettimään olemassaolon rajallisuutta.

Vaikka elämäntyö olisi kuinka laaja, äkkiä esirippu laskeutuu, ja Hamletin sanoin ”loppu on hiljaisuutta”. Mieleen nousee raamatullinen kuva ihmisestä ruohona ja ikuisesta syksystä, kun ”kesän heinä kuolee” (Timo K. Mukka).

Pyhäinpäivä, kuten usein hautajaisetkin, muistuttavat, kuinka vaikeaa suomalaisten on puhua kuolemasta. Meillä ei ole elävää kuolonkulttuuria, se on ennemminkin jäykän teennäistä. Kuolemasta puhutaan poisnukkumisena ja muiden kiertoilmauksien avulla.

Esimerkiksi Meksikossa, intiaanikulttuurin perintönä, kuolema on aina läsnä, ja se on iloinen asia, juhlan paikka. Myös esivanhempamme osasivat seurustella luontevasti vainajien kanssa kekrinä.

Tämän pakanallisen satokauden päätösjuhlan paikalle kirkko sijoitti pyhäinpäivän. Menneille omaisille asetettiin uhriateria, kun he kekrinä saivat vierailla kotona.

Ehkä pyhäinpäivän kasvottomuus on tuomassa rinnalle kulttuurillemme vieraan Halloweenin, eikä edes sen alkuperäisessä kelttiläisessä muodossa, vaan amerikkalaisena tuontitavarana kurpitsanaamioineen.

Tähän sekoittuu vielä mustia noitakaapuja ja paukkupommeja, koska vainajien päivänä piti piruja pelotella pitämällä kovaa ääntä.

Kulttuurien sekoittumista ei voi eikä pidä estellä, mutta kekrin kunnianpalautus olisi tarpeen. Sitä on vähin yritettykin, muun muassa Yli-Iin Kierikissä.

Kun surujuhlassa ei oikein tiedä, mihin kätensä panisi, on syytä muistaa 1700-luvulta Kalajoen iloisen vallesmannin Henrik Achreniuksen laulua ”Ei aina kekriä kestä, ei aina tupia pestä…”.

Kirjoittaja on kirjallisuuden dosentti

Kommentoi ja anna palautetta

 

Lue lisää aiheesta:

Kirkko ja usko Näkemyksiä