Kuva: Tiina Honka hiljentyy siskonsa haudalla.
Siskonsa menettäneelle Tiina Hongalle hautausmaa on yksi paikoista, joissa hän voi tuntea yhteyttä sisareensa. Luonnonkivestä tehtyyn hautakiveen kiinnitettiin perhonen, joka symboloi Anun valoisaa luonnetta.

Ikävä siskoa

31.10.18

Tiina Honka menetti keväällä siskonsa rintasyövälle. Uurnaa maahan laskiessa haudalla puhallettiin saippuakuplia.


Marita Ahlgren Marita Ahlgren

Kun Tiina Honka seisoi äskettäin sisarensa haudalla ja vieressä ollut tuttava kysyi, mitä hän tuntee, vastaus yllätti Hongan itsensäkin.

– Kiitollisuutta. Siitä, että minulla on ollut niin ihana sisko, Honka vastasi.

Anu Honka kuoli rintasyöpään viime huhtikuun alussa, kun diagnoosin saamisesta oli ehtinyt kulua vain puoli vuotta. Hän ja läheiset halusivat uskoa paranemiseen viimeiseen saakka.

– Kun Anu kuuli diagnoosinsa, hän totesi, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin selviytyä, Tiina toteaa.

Ensimmäiset sytostaatit eivät tehonneet. Käyttöön otettiin toisenlaiset solunsalpaajat. Niistäkään ei ollut apua. Sen jälkeen oli vuorossa leikkaus. Toivo paremmasta nousi, kun leikkauksessa ei löytynyt etäpesäkkeitä.

Maaliskuun alussa Anu meni kuulemaan sädehoitosuunnitelmaansa. Uutiset olivat isku vasten kasvoja. Syöpä oli levinnyt, elinaikaa olisi kahdesta kuukaudesta vuoteen.

– Lopulta meillä oli vain kuukausi aikaa valmistautua siihen, että Anu kuolee. Vielä silloinkin etsimme apua vaihtoehtohoidoista.

Kuoleman läheisyyden ymmärtämisen teki vaikeaksi Anusta huokunut elinvoima. Hän teki sisarensa kanssa pitkiä kävelylenkkejä, oli suunnitellut lähtevänsä matkalle syksyllä ja harkinnut koiranpennun hankkimista.

– Ymmärsimme tilanteen lopullisuuden oikeastaan vasta viikko, puolitoista ennen Anun kuolemaa, Tiina miettii.

 

Lähellä loppuun saakka

Ylikiimingissä kasvaneet Tiina ja Anu olivat aina olleet läheisiä.

Aikuisena he päätyivät asumaan samaan pihapiiriin kuin vanhempansa, Tiina puolisonsa ja lastensa kanssa ja Anu oman poikansa kanssa. Jokaisella oli kotinsa, mutta aikaa vietettiin paljon yhdessä.

– Perhe oli valtava voimavara. Ajattelin, että asuisimme aina näin.

Tiina kuvailee siskoaan valoisaksi ihmiseksi, joka halusi toisille aina hyvää. Kun kuolema lähestyi, Anu pohti paljon elämäänsä, tapasi itselleen tärkeitä ihmisiä ja saattoi asioita loppuun.

– Hän halusi nauttia, maistella kaikkia lempihedelmiään ja kuunnella lempimusiikkiaan.

Tiina koki, että hänen tehtävänsä oli kannustaa ja ”olla valon puolella”. Omat tunteet jäivät taka-alalle. Kun televisiosta tuli mielenkiintoinen ohjelma, kaiken saattoi unohtaa, mutta sen loputtua todellisuus iski vasten kasvoja.

– Silloin tuntui, että kuolen. Samaan aikaan ymmärsin, että oikeasti kuolemanvaarassa on joku muu kuin minä.

Loppua kohti jo ennestäänkin läheiset siskokset tulivat vielä läheisemmiksi. Tiina sanoo, ettei olisi halunnut olla Anun luota hetkeäkään pois. Kuolinpäivän hän vietti siskonsa kotona tämän vierellä.

– Aamulla Anu sai vielä sanottua, että haluaa tulla haudatuksi sukuhautaan. Päivän aikana hän ei jaksanut enää puhua. Jokainen hengenveto näytti vaikealta. Sanoin hänelle, että voit lähteä.

Kun Anu kuoli, Tiina oli hänen kanssaan kahden. Tiinan tuska purkautui hillittömänä vapinana ja huutona. Paikallaan olo oli mahdotonta.

– Onneksi olin sillä hetkellä yksin. Sain huutaa ja täristä niin paljon kuin tarpeelliselta tuntui. Ajattelin, että jos en nyt käy tätä läpi, tämä jää sisälleni.

 

Yhteyden tunne helpottaa surua

Kuoleman jälkeen Tiina Honka tunsi tyhjyyttä ja epäuskoa. Se, että hän oli mukana, kun sisarta laitettiin arkkuun, teki kaikesta kuitenkin todellisempaa.

Pian kuoleman jälkeen perheen kesken pidetty siunaustilaisuus oli raskas.

Toukokuussa järjestetystä uurnanlaskutilaisuudesta läheiset halusivat tehdä Anun näköisen. Tiina kutsui paikalle joogaohjaajaksi opiskelleen sisarensa ystäviä ja opiskelu- ja työkavereita.

– Tilaisuudessa soitettiin äänimaljoja, luettiin Anun lempirunoja ja kuunneltiin huilumusiikkia. Haudalla puhalsimme saippuakuplia. Ne kuvastivat Anusta huokunutta elämäniloa.

Tiina Honka kertoo tuntevansa usein sisarensa läsnäolon. Se tekee surusta helpomman kestää.

Siskon kuoleman jälkeen Tiina ei enää arkaile kuolemaa tai siitä puhumista. Samaan aikaan hänestä tuli aiempaa herkempi muiden tunteille. Kuolema myös kirkasti elämän arvon.

– Olen ymmärtänyt sen, että jokainen meistä kuolee. Se antaa tämänhetkiselle elämälle aivan uudenlaisen merkityksen.

 

Pyhäinpäivänä 3.11. kirkoissa järjestetään muistojumalanpalveluksia, joissa sytytetään kynttilät vuoden aikana menehtyneille seurakunnan jäsenille.

 

Olen ymmärtänyt sen, että jokainen meistä kuolee.

 

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Kirkko ja usko