Lapsi piirtää ja kynä lipsahtaa paperin ohi matolle, johon tulee pitkä viiva. Viiva venyy vielä hiukan eteenpäin, juuri sen verran, että se ei enää ole vahinko. Katse nousee salamannopeasti ja kohtaa aikuisen katseen.
Ei se haittaa. Jatka vain, siitä tulee hieno. Mutta nyt vain paperille.
Ei se haittaa, vaikka syyskuussa aloitettu harrastus on kuukausimaksuista huolimatta jo lopahtanut tai kirjanlukusuunnitelmat vaihtuneet puhelimen selailuun.
Ei se haittaa, jos ei jaksanut lukea tenttiin ja sai siitä huonomman numeron kuin koskaan ennen. Ei haittaa, että sitten hävetti ja itketti.
Ei se haittaa, jos haki välipalan sipsihyllyltä, vaikka vanhemmat puhuivat hedelmistä.
Ei se haittaa, vaikka ei jaksanut aamulla nousta sängystä ja täyttää työttömyyden velvoittamia lomakkeita tai avata edes läppäriä.
Ei se haittaa, vaikka ei jaksanut lähteä toisiin kaupunkeihin tapaamaan sukulaisia tai vanhoja ystäviä. Tai soittaa edes puhelimella.
Ei se haittaa, vaikkei tupakkalakko pysynyt eikä alkoholiakaan kulu yhtään vähemmän, vaikka niin oli tarkoitus.
Ei se haittaa, vaikka kaikki loppukesän valossa laaditut suunnitelmat ovat yksi toisensa jälkeen valuneet hukkaan ja arki lanannut elämän hiljaiseksi ja yksinäiseksi.
Marraskuu tihenee yhä pimeämmäksi. Väsymys painaa monen hartiat kasaan ja mielen synkäksi.
Armo on sitä, että ihan todella ei haittaa, vaikka hommat jotenkin lipsahtivat. Ihmisen merkitys tai arvo ei yhtään vähentynyt sen myötä.
Adventin eli joudun odotuksen aika lähestyy. Se lupaa uutta valoa. Oman elämänsä piirrosta saa aina jatkaa, vaikka välillä jälki on ihan muunlaista kuin oli tarkoitus. Ja vaikkei tämänhetkistä jälkeä edes haluaisi tunnistaa omakseen.
Armo on sitä, että ihan todella ei haittaa, vaikka hommat jotenkin lipsahtivat.
—