Eräässä pohjoissuomalaisessa seurakunnassa, johon olen työsuhteessa, papit suunnittelevat jalkautumista kansan pariin. Se on hyvä ajatus.
Kirkon työntekijöitä, varsinkin pappeja, moititaan usein siitä, että he ummehtuvat virastoihinsa. Moite ei oikein osu kohdalleen. Eivät papit virastoissa aikaansa tapa, eikä siellä kohta näe virkailijoitakaan, kun palvelut siirtyvät vähitellen nettiin.
Siellähän papitkin ovat, laatimassa laskujaan Kipaan eli Kirkon palvelukeskukseen. Kipaan voi hiiltyä ja laskun tekemisen mokata kotoakin käsin.
Jostain syystä jalkautumisesta tulee aina mieleen pitkät tuopit ja baaritiskit. Kansa notkuu kapakassa, oivaltaa seurakunta.
Sekään ei pidä ihan paikkansa. Kirjastoissa, uimahalleissa, kuntosaleilla, lenkkipoluilla, konserteissa ja jopa teattereissa tapaa paljon enemmän ihmisiä kuin oluttuvissa.
Kirjastoissa, uimahalleissa, kuntosaleilla, lenkkipoluilla, konserteissa ja jopa teattereissa tapaa paljon enemmän ihmisiä kuin oluttuvissa.
Mutta miten pappi jalkautuisi uimahalliin? Vesijuoksua panta kaulassa ja räpylät jalassa? Tai sairaalassa huikkaa leikkaussalin ovelta, että ”sydän kun auki on…”
Kapakatkin ovat siirtymässä nettiin. Kun tilaa viinat kotiinsa, ei tarvitse pukeutua, pestä korviansa ja kammata tukkaansa.
Taksimaksunkin säästää. Kotona voi sitten jurrissa haukkua somekanavilla maahanmuuttajia, maan hallitusta ja muita vähemmistöjä.
Elämme uskontoneutraaliuteen pyrkivässä yhteiskunnassa, jossa ovet eivät ole papeille enää niin auki kuin ennen. Sääty-yhteiskunnassa pappeja ei kiinnostanut kansan pariin jalkautuminen, vaikka kysyntääkin olisi ollut.
Kun rahvas ja rovasti kohtasivat, rahvas astui tiensivuun, otti lakin päästään ja kumarsi. Nyt rovastit ovat astuneet alas herrasväen kärryiltä, mutta kaikkialle ei enää pääse. Kapakkaan pääsee.
Mutta kohtaavatko seurakunnan työntekijät siellä kohta muita kuin toisiaan?
Kirjoittaja on raahelainen pastori
Kommentoi ja anna palautetta kolumnista