Vavahduttavaa oli kuulla puhelimessa kuvausta Ylivieskan kirkon, kotikirkkoni, palamisesta.
Myöhemmin tuhannet ihmiset kävivät katsomassa raunioita, monet kyynelsilmin. Rippikirkko osoittautui rakkaaksi– sellaisillekin, jotka eivät kenties vuosiin olleet siinä käyneet.
Hiiltyneet hirret nostivat esille elämän huolien alle hautautuneet aarteen: rakkautta, toivoa ja luottamusta henkivän kirkon sanoman. Kylvetty ja juurtunut siemen alkoi kaipauksena versoa kohti uutta.
Kun isänpäivänä kiitollisena muistan saamiamme kestäviä elämän eväitä, on läsnä huoli nuorista. He joutuvat kohtaamaan aikamme juurettomuutta, kovuutta ja itsellisyyden ihannointia. Tällainen tuottaa yksin jäämistä ja jättämistä. Orpouttakin.
Liian monilta puuttuu toimiva seurakuntayhteys, elämän voimavara. Se yhdistää Ylösnousseeseen ja toisiin ihmisiin. Vaikka kotikirkon rakennus palaisi, elävä yhteys ei katkea. Se kantaa myös yli ajan rajan.
Meidän on oltava valmiit Kirkon Herraa kuullen toimimaan erityisesti lasten ja nuorten hyväksi sekä tukemaan perheitä niiden ensiarvoisessa tehtävässä kovien haasteiden keskellä.
Martti Hannula
Karjasillan seurakunta
Toimivat seurakuntalaiset