Arkivapaa. Tulen kotiin väsyneenä ja nälkäisenä pitkän lenkin jälkeen. Kiireen keskellä olen varastanut aikaa omalle hyvinvoinnille, sillä niin naistenlehdet ja stressinhallintaoppaat kehottavat. Pesen kädet ja annan koiralle ruuan. Samalla puhelin lataa katvealueella olon aikaiset viestit. Neljä viestiä, jotka vaativat toimenpiteitä viipymättä ja yksi viesti, joka säikäyttää. Olen unohtanut yhden työn kokonaan.
Täynnä säikähdyksen tuottamaa adrenaliinia ryhdyn paiskomaan töitä. Koira asettuu jalkojen viereen nukkumaan ja toipumaan pitkän lenkin rasituksista. Setvin ja selvitän neljää ensimmäistä viestiä tunnin. Sitten uskaltaudun unohtuneen työn pariin.
Teologi kun olen, sitä varten pitää lukea Raamattua. Ahdistuneena kiireestä ja syvästi irtiottoani katuvana etsin oikeat tekstit: ”Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa.”
Kyllä kyllä. Lopunajan merkkejä ilmassa, vaikka tähän mennessä ahdistuksiani ei olekaan seurannut maailman loppuminen.
Nälän tunne on kadonnut, paiskon töitä, kunnes havahdun omaan synkkyyteeni. Ei näin voi olla, täytyy nousta kokkaamaan. Jos ei muuten, niin edes niiden myöhässä olevien töiden takia. Tällä synkkyysasteella ei tule kuin mustaa tulosta.
Popsin kaapin perältä löytyneet keitonjämät. Lusikan liike, joka alkuun näyttää tankkaustoimenpiteeltä, hidastuu vähitellen. Kuuma keitto lämmittää vatsan ja sen maku herättää ruokahalun unestaan. Tyytyväisenä ja uuden toiveikkuuden vallassa jatkan Raamatun lukemista. ”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä.”
Jokapäiväisen elämän huolten keskeltä löydän merkityksen tälle lauseelle. Ei ole tarpeen vältellä huolia, niitä tulee ja menee. On tarpeen pitää varansa, ettei turtuisi toivottomuuteen, sillä Jumala on luvannut: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.
Joskus toivosta kiinni pitäminen on helppoa. Riittää kun kävelee jääkaapille ja syö, eikä jää kiinni maailmanlopun tunnelmiin.