Heti tulevat mieleen oman työni ilonpilkahduksina Tuiran seurakunnan vanhemmat isoset, noin 16–17-vuotiaat nuoret, joita olemme saaneet mukaan syksyllä. Nimesimme ryhmän kävyiksi. Kiva, kun joukko melkein aikuisia innostui uuteen mukaan, vaikka heidän arkensa on varmasti kiireistä.
Ylipäänsä nuoret jaksavat usein herättää minussa ilon silloinkin, kun uutisvirta ja sosiaalinen media uhkaavat kyynistää. Olin juuri lukiovierailulla ja siellä ilo tuli siitä, kun nuoret ottivat vierailumme vastaan niin avoimella mielellä. He kuuntelivat ja kyselivät työstämme. Jäin miettimään muun muassa tätä nuorten esittämää kysymystä: mikä omassa työssäni on parasta?
Merja Ollila, Tuiran seurakunnan nuorisotyönohjaaja
Pienen tyttären äitinä ja opettajana lasten pahoinvointia koskevat uutiset koskettavat aina. Etenkin viime aikojen lapsiin kohdistuneen seksuaalisen väkivallan uutisointi täällä Suomessa ja sodan alla elävien lasten tilanne Jemenissä ovat vaikuttaneet syvästi.
Tänä vuonna on muutenkin uutisoitu paljon yhteiskuntamme lasten ja nuorten pahoinvoinnista ja siitä johtuvista huolestuttavista ilmiöistä. Kunpa me aikuiset muistaisimme olla läsnä ja kohdata lapset ja nuoret sellaisina kuin he ovat – iloineen ja huolineen.
Laura Ritola, oululainen partioaktiivi ja vastavalittu Karjasillan seurakunnan luottamushenkilö
Haluan nostaa tästä vuodesta esille kaksi toivon ja vilpittömyyden kulttuurikokemusta. Ne liittyvät musiikkiin ja tanssiin.
Kesällä Hailuodossa Bättre Folk -kulttuuritapahtumassa esiintyi laulaja-lauluntekijä Yona. Ensimmäinen ajatus silloin oli, että hän fuulaa esityksessään, mutta sitten ymmärsin, että hän on vilpitön ihminen.
Aivan vasta Oulussa esitettiin tanssillinen show Un Poyo Rojo. Se oli toivon ja vilpittömyyden lisäksi analyyttinen teos ihmisten rooleista, jotka eivät lopulta sittenkään ole elämässä niin vakava asia. Rooleilla voi leikitellä, niitä kannattaa rikkoa.
Pojo Rojon sirkustaiteilijoiden esitys tarjosi itselleni uusia ja vapauttavia sekä hauskoja näkökulmia.
Kari Blomster, Hailuodon kulttuurisihteeri-kirjastonhoitaja
Kulunut vuosi on ollut kohdallani tapahtumarikas. Veimme Limingasta ja Oulusta Abrahamin pidot -oopperan Helsingin Musiikkitaloon. Oopperan orkesterina toimi kotipaikkani Oulunsalo Ensemble. Hailuodon Musiikkipäivät järjestettiin neljättä kertaa yhteistyössä kotimaisten ja ulkomaisten artistien, lasten ja harrastajien sekä hailuotolaisten kanssa. Kumpikin urakka vaati isoja voimanponnistuksia, eivätkä ne olisi onnistuneet ilman ympärillä olevien yhteisöjen ja ihmisten tukea.
Perustyöni lasten viulunsoitonopettajana sekä yhtyekouluttajana on minulle kantava voima, sillä siinä luodaan uudelle sukupolvelle musiikilliset edellytykset ja taidot tulevaisuutta varten.
Toinen tärkeä asia itselleni on Oulun seurakunnissa tehtävä musiikkikasvatus erilaisten yhteistyöprojektien muodossa. Olen saanut tehdä tätä yhteistyötä jo 20 vuotta, enkä voisi olla kiitollisempi.
Sinikka Ala-Leppilampi, oulunsalolainen viulunsoitonopettaja
Tämä harmittava ilmiö tulee mieleeni: sosiaalinen media on suututtanut ja harmittanut minua usein. Kun avaa Twitter-tilinsä, avautuu sieltä nopeasti ihmisten riidat, väärinymmärrykset ja kaikenlainen saikkaaminen. En yhtään tykkää siitä. Rähinästä olen älynnyt pysyä erossa, sillä mukaan lähtemisellä keskusteluihin ventovieraiden kanssa pilaa päivänsä.
Siikajokilaaksossa on huomattu vuoden aikana, että ihmiset poimivat mielellään uutisvirrasta hyviä uutisia. Pienetkin oman pitäjän positiiviset asiat kiinnostavat. Myönteinen yritysuutinen luetaan mielellään. Uskon, että hyviä asioita ja uutisia tarvitaan nyt erityisesti, kun moneen asiaan tuntuu liittyvän epävarmuutta ja kurjaa menoa.
Juha Honkala, Siikajokilaakso-lehden päätoimittaja
Luin kesällä sattumalta tanskalaisen Meik Wikingin kirjan Lykke – Onnellisten ihmisten salaisuudet (2017). Wiking kertoo kirjassaan havaintoja ja tutkimustuloksia siitä, mikä lisää onnellisuutta (lykke) ja tyytyväisyyttä elämään. Kirjassa ei varsinaisesti ollut minulle mitään uutta ja yllättävää. Sen sijaan se osoitti todeksi monia hyvinkin yksinkertaisia asioita, joilla sisimmässäni tiesin olevan merkitystä, mutta joille ei arjessa tunnu riittävän aikaa.
Varsinkin ruuhkavuosien tiimellyksessä kaikki tekemättömät työt ja riittämättömyyden tunteet vievät valtavasti energiaa. Kirjan vinkit kiireettömyyden ja yhteisöllisyyden lisäämisestä sekä oman intohimon seuraamisesta ovat kuitenkin sellaisia, joille haluan antaa tilaa ja joiden arvon haluan opettaa myös lapsilleni.
Nyt kolmannen lapsen kohdalla äitiyslomalla ollessani olen vihdoinkin oppinut nauttimaan kiireettömistä hetkistä ilman syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa. Lukemaan sanomalehteä aamukahvia hitaasti nautiskellen, tekemään pitkiä kävelyretkiä keskellä kirkasta päivää, antamaan aikaa ja osaamistani vapaaehtoistyöhön ja raapustamaan ajatuksiani muistikirjaan.
Minna ’t Lam, hoitovapaalla oleva oppimisympäristöjen suunnittelija
Vapaaehtoistyöhöni liittyen vein ruokakassin eräälle perheelle. Lasten silmistä näin, ettei heille ollut itsestäänselvyys juusto leivän päällä. Se pysäytti itseni. Siinä koki konkreettisesti auttavansa.
Toinen minua koskettanut asia on entiseltä hoitolapseltani saamani kirje. Siinä aikuiseksi kasvanut tyttö muisteli lapsuuttaan ja kertoi mitä hänelle kuuluu nyt. Olin otettu, harvoin sitä saa nykyään kirjeitä käsinkirjoitettuna. Kirjoitin hänelle totta kai takaisin.
Nautin elämässä pienistä asioista. Yksi sellainen oli itsenäisyyspäivänä, kun kävimme lastenlasten kanssa kirkossa ”keräämässä” rippikoulumerkintöjä. Mukana olivat myös lasten perheet ja kummit. Mietin, että isovanhempia voisi huomioida enemmänkin rippikoulussa. Päiväkodeissakin on isovanhempien päiviä, jotka ovat todella suosittuja. Omassa perheessä meillä on jo pitkään pidetty mummoperjantaita. Silloin vien lapset kaupungille syömään, eikä pöydässä räplätä kännyköitä, vaan keskitytään juttelemaan.
Eija Tuomaala, kiiminkiläinen mummo, lastenhoitaja ja lions-aktiivi
