Kuva: Pixabay

Hartaus sunnuntaille 17.2.2019

15.2.19

Päivän evankeliumiteksteissä muistutetaan, että Jumalan armoa ei ansaita. Hänen hyvyytensä on sama kaikkia kohtaan.


Pelkään saavani ansioni mukaan

Mummulassa sai aina herkkuja, toisin kuin kotona. Oli kettukarkit, jäätelöt ja limonadia pitkin päivää. Koska meitä lapsenlapsia oli useampia, tähän liittyi aina valtava epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Niin paljon hyvää ei maailmassa olekaan, etteikö vähän harmittaisi, että joku toinen saattoi saada hiukan enemmän.
Kerran tätä kitistessäni isoisä näytti Raamatusta kohdan, jossa isäntä maksaa työmiehille samaa palkkaa ihan riippumatta siitä, minkä verran he ovat töitä tehneet. Pappa sanoi sitä epäoikeudenmukaista isäntää Jumalaksi ja ehdotti, että antaisin asian hautua parikymmentä vuotta ja tulisin joskus aikuiseksi kasvettuani hänelle kertomaan, onko tähän oikeudenmukaisuustouhuun tullut mitään tolkkua.
Tänään muistin sen keskustelun ja huomasin, ettei sitä ole paljon tolkkua tullut mihinkään. Turtumus tässä on tullut. Tähän ikään mennessä olen jo ehtinyt tottua siihen, että aina eivät kettukarkit mene tasan. Ei sitä aina jaksa edes huomata eikä siitä välittää.
Sen verran suhde oikeudenmukaisuuteen on lapsuudesta muuttunut, että en ehkä osaa sitä oikeudenmukaisuutta niin kaivatakaan. Kun peiliin katsoo, sieltä tuijottaa mies, joka olisi aivan lirissä, jos paha saisi palkkansa ja tekojaan mitattaisiin oikeudenmukaisuuden vaa’alla. Juuri siinä on minulle kristinuskon viehätys. Se, että jokainen, joka uskoo, voisi pelastua teoistaan huolimatta, tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja hyvä niin. Oikeudenmukaisella Jumalalla minä en nimittäin tekisi yhtään mitään. Sellaisella ei ole minulle muuta annettavaa kuin tulta, tulikiveä ja vinoilu päälle.
En minä sitä osaa pelätä, että sen enempää Jumala kuin tämä maailmakaan kohtelisivat minua epäoikeudenmukaisesti. Sitä minä pelkään, että sittenkin saisin ansioni mukaan.

Samuli Suonpää

Kirjoittaja on toimittaja ja uskontojen ystävä

 

Sunnuntai 17.2.2019
3. sunnuntai ennen paastonaikaa
Psalmi: Ps. 18:2-7
1. lukukappale: Jer. 9:22-23
2. lukukappale: 1. Kor. 9:24-27
Evankeliumi: Matt. 20:1-16

Ps. 18: 2-7

Minä rakastan sinua, Herra,
sinä olet minun voimani.
Sinä päästit minut turvaan,
sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan.
Kun kutsun Herraa, ylistettyä,
saan avun vihollisiani vastaan.
Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni,
tuhon pyörteet minua kauhistivat.
Tuonelan paulat kietoivat minut,
näin edessäni kuoleman ansat.
Silloin minä huusin hädässäni Herraa,
kutsuin avuksi Jumalaani.
Ääneni kantautui hänen temppeliinsä,
ja hän kuuli minun huutoni.

Jer. 9: 22-23

Näin sanoo Herra:
– Älköön viisas kerskuko viisaudellaan,
älköön väkevä voimillaan,
älköön rikas rikkaudellaan.
Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä,
että tuntee minut
ja tietää, mitä minä tahdon.
Sillä minä olen Herra,
minun tekoni maan päällä
ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja.
Niitä minä tahdon myös teiltä,
sanoo Herra.

1. Kor. 9: 24-27

Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.

Matt. 20: 1-16

Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. ’Menkää tekin viinitarhaan’, hän sanoi heille, ’minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.’ Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: ’Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: ’Menkää tekin minun viinitarhaani.’
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?’
Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.”

 

Lue lisää aiheesta:

Kirkko ja usko