Myllyojan fransupiiri pitää yllä perinnekäsityön taitoa

4.2.19

Hyvä seura ja mielenpiristys, ne saavat joukon oululaisnaisia kokoontumaan kerran viikossa solmimaan perinteistä fransupitsiä. Fransun taitajilla on myös huoli: kuka osaa solmia fransupitsiä tulevaisuudessa?


Minna Kolistaja Minna Kolistaja

Käsityöaiheisissa jutuissa usein kuvaillaan, millaista ääntä siinä käytettävät työvälineet pitävät: kangaspuut kolahtelevat, neulepuikot kilisevät, ompelukoneet hurisevat. Mutta sormet ja pellavalanka – niistä ei synny ääntä.

Valma Päkkilä, Leena Korhonen, Pirjo Kauppinen ja Sirkka Valtanen ovat vuosikausia kokoontuneet tiistai-iltaisin Myllyojan seurakuntatalolle valmistamaan fransua, solmimalla syntyvää pitsiä.

Fransujen tekoon ei vaadita erityisiä kalliita välineitä. Alkuun pääsee laudanpätkällä ja liimapuristimilla. Niistä kootaan pidike, johon fransupitsin sydänlanka viritellään.

– Kustannukset ovat tosi pienet jos vertaa vaikka pitsinnypläämiseen, naiset sanovat.

Fransupiiriläinen Annikki Näppä kutoo pellavakankaat kangasta tarvitseville. Hän myös hommaa pellavalangat sekä tarvittaessa värjää ne.

”Äiti, sulla on jo kaikki paikat täynnä liinoja!”

Fransupitsiä käytetään usein pöytäliinojen ja kaitaliinojen koristeluun. Lisäksi se sopii vaikkapa verhojen tai lampunvarjostinten reunaan, Leveä fransu toimii myös yksinään kappaverhona.

– Tyttäret sanovat että ”äiti, sulla on jo kaikki paikat täynnä liinoja”. Mutta ei se haittaa, lahjoitan osan pois, Pirjo Kauppinen nauraa.

Leena Korhonen nyökkäilee: tutun kuuloista.

Valma Päkkilä on kirjannut vihkoon ylös, keille kaikille fransutekstiilejä on vienyt.

– Ylioppilaslahjoiksi, häälahjoiksi, tupaantuliaislahjoiksi… Päkkilä luettelee.

Tiistaitapaamisiin näitä naisia houkuttelee hyvä seura ja sen mukanaan tuoma mielenpiristys.

– Olemme niin samanhenkisiä. Käsityöihmisiä kaikki, naiset kuvailevat.

– Täällä jutellaan asiat halki, poikki ja pinoon, Sirkka Valtanen tiivistää.

Valma toimi kymmenen vuoden ajan omaishoitajana. Silloin fransupiiri oli tärkeä henkireikä, omaishoitajalle tärkeää omaa aikaa.

Harrastus voi osaltaan myös korvata kyläilyä, joka on kovasti vähentynyt. – Ja kyllä käsitöiden tekeminen varmasti muistiakin aktivoi. Tässä pitää ajatella koko ajan: laskea solmuja ja kuvioita. Virhe jos syntyy, kuviosta ei tule oikeanlainen, Sirkka tietää.

– On tässä aivotyötä, Pirjo vahvistaa.

Fransupitsi syntyy kahdella eri solmulla solmien

Moni fransupiirin naisista innostui tästä vanhasta tekniikasta Terttu Hietalan ansiosta. Hietala on esitellyt fransujen solmimista muun muassa Turkansaaren ulkomuseolla järjestettävissä perinnekäsityönäytöksissä ja opettanut sitä kansalaisopistossa. Hän myös veti Oulujoen seurakunnan tiloissa kokoontuvaa fransupiiriä silloin kun Pirjo Kauppinen tuli mukaan.

– Työelämässä ollessa en ehtinyt harrastaa. Eläkkeelle jäädessäni tulin Tertun oppiin, sanoo Kauppinen, joka nyt toimii piirin vetäjänä itse.

Valma Päkkilä muistaa tentanneensa Terttu Hietalalta eräillä käsityömessuilla, millä tavalla liinan reunassa oleva pitsi oikein valmistetaan. ”Solmuja vaan tehhään”, kuului fransutaitajan vaatimaton vastaus.

On totta, että solmijan täytyy osata vain kaksi solmua. Mutta jotta valmiiseen pitsipintaan syntyy halutun laisia kuvioita, täytyy solmuvälit pitää sopivina ja rivit tasaisina.

– Kyllä tässä haastettakin riittää, Sirkka Valtanen vakuuttaa.

– Itse aloitin fransupitsin, joka kiinnitetään nelikulmaisen liinan jokaiselle sivulle. Kulmat ovat vaikeat, Valtanen huokaa.

Naisten yhteinen huoli on, kuka tulevaisuudessa osaa fransujen solmimisen, kun nykyiset osaajat ikääntyvät. Nuorempaa väkeä olisi hyvä saada oppiin. Fransupiiriläisiä on tällä hetkellä yhteensä yhdeksän.

– Oli meillä pari–kolme vuotta sitten täällä rippikoululaisia kirjanmerkkejä valmistamassa. Heistä kukaan ei ole ainakaan vielä tänne piiriin ilmestynyt. Ja onhan meillä ollut mieskin mukana: Niko, joka valmisti fransupitsit kaikkiin lakanoihinsa.

Etupäässä tiistai-illoissa keskitytään fransuihin. Toisinaan kokeillaan muitakin tekniikoita.

– Viimeksi teimme tällaiset hartiahuivit, Valma esittelee naulakosta hakemaansa virkattua kolmionmallista huivia.

– Uudenlaisia sukkamallejakin olemme täällä opetelleet, Pirjo jatkaa.

Fransukoristeiset isot liinat olivat arvotekstiilejä

Vanhimmat tiedot fransuista ovat 1700-luvulta. Fransujen tekotapa tunnettiin 1800-luvulla koko maassa ja ne olivat suosiossa etenkin läntisessä Suomessa.

1800-luvulla morsiamen kapioihin kuului muutamia fransulakanoita. Ellei morsian itse solminut fransuja, ne valmisti morsiamen äiti tai ne ostettiin ammattisolmijalta.

Fransulakanat olivat juhla- ja arvotekstiilejä. Fransulakanalla tarkoitettiin isoa liinaa, jonka reunoja kiersi leveä fransupitsi.

Häissä morsiusparin ylle viriteltiin niistä ”morsiustaivas”. Lapsi vietiin kasteelle fransulakanaan käärittynä. Fransulakanaa käytettiin myös vainajan peittona ja ennen kuin vainajaa lähdettiin saattamaan kotoa hautausmaalle, arkku saatettiin tämän ulosveisuun ajaksi laskea fransulakanan päälle. Juhlapyhinä fransulakanoilla koristeltiin pöydät ja vuoteet. Myös monien seurakuntien kirkkotekstiileissä oli fransukoristelua.

Parhaiten ja pisimpään fransujen solminta säilyi Keski-Pohjanmaalla.

Fransunsolminta hiipui 1900-luvulle tultaessa. Kun käsityöharrastajat löysivätt tekniikan uudelleen 1960-luvulla, solmintataito oli jo kovaa vauhtia häviämässä. Kurssien, 1970-luvulla tehtyjen oppikirjojen sekä yksittäisten kädentaitajien ansiosta perinne on saatu pysymään elossa.

Yksi fransuperinteen tallentajista oli himankalainen Maija Märsylä. Hän toimi opettajana kutomakursseilla, piti fransukursseja ympäri Suomea ja kirjoitti kirjan Fransua oppimaan. Vuonna 1975 avattuun Himangan fransutupaan Märsylä tallensi fransuperinnettä ja vanhan ajan esineistöä.

 

Fransupiiri kokoontuu tiistaisin kello 17–21 Myllyojan seurakuntatalolla (Koivumaantie 2, Oulu).

Kevätkauden kokoontumiset jatkuvat toukokuun loppupuolelle saakka.

 

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Oulujoen seurakunta Yleinen