Kuva: Pixabay

Hartaus sunnuntaille 7.4.2019

3.4.19

Kulkeeko ihmisen tie aina Golgatan kautta.
Sieltäkö vasta avautuu toivon ja ymmärtämisen väylä?


Aamu sarastaa

Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. (Psalmi 43:5)

On kärsimyksen sunnuntai. Vai viikko? Kuukausi? Vuosi? Elämä? Kärsimys on ihmisen osa, tuskin mitattavissa oleva. Jokaisella omansa.

Nyt pääsiäisajan lähestyessä ajatus kärsimyksestä ohjautuu Jeesuksen kärsimykseen, siihen mikä hänessä oli ihmistä. Mietin, kulkeeko ihmisen tie aina Golgatan kautta. Sieltäkö vasta avautuu toivon ja ymmärtämisen väylä? Onko valon lähde siellä, missä ei näy taivasta eikä vastausta?

Sitäkin mietin, joutuiko Jeesus Jumalan Poikana kestämään ihmisen kärsimyksen lisäksi myös Jumalan kärsimyksen; sen, kun ihmiset kääntyivät pois Hänestä, pois armon ja rakkauden voimakentästä? Kääntyvät yhä.

Oliko Kristuksen kärsimys jotain syvempää kuin pilkka ja kuolema ristillä? Oliko hänellekin kauheinta hylätyksi tuleminen, se hirveä tunne, joka pani hänet huutamaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” – se hirveä hetki, kun maailman valo sammui maailman pimeyteen?

Eikö yhä tänäänkin viiltävintä kärsimystä ole yksin jääminen, tyhjyyteen huutaminen, toivon menettäminen: Jumalani, miksi minut hylkäsit! Ja eikö yhä jatku myös Jumalan kärsimys: Ihminen, miksi minut hylkäsit?

Odota sieluni! Hetkeksikään
ei Jumala sulje silmiään.
Pettymys pimentää auringon,
mutta toivoon väylä jo auki on.

Yö väistyy kyllä. Aamu sarastaa. Ja me, tänään kärsivät, saamme vastauksen: Toivon valo on jo syttynyt; Jumala ei hylkää.

Pia Perkiö

Kirjoittaja on kirjailija

 

Sunnuntai 7.4.2019
5. paastonajan sunnuntai

Psalmi: Ps. 43:2–5
1. lukukappale: 1. Moos. 22:1–13
2. lukukappale: Hepr. 9:11–15
Evankeliumi: Joh. 11:47–53

 

Ps. 43: 2–5

Sinä, Jumala, olet ainoa turvani.
Miksi olet hylännyt minut?
Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä,
kärsiä vihollisen sortoa?
Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua,
ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.
Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen,
sinun eteesi, Jumala, minun iloni!
Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen,
Jumala, minun Jumalani!
Miksi olet masentunut, sieluni,
miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä,
Jumalaani, auttajaani.

 

1. Moos. 22: 1–13

Jumala tahtoi koetella Abrahamia ja sanoi hänelle: ”Abraham!” Abraham vastasi: ”Tässä olen.” Ja Jumala sanoi: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle osoitan.”
Aamulla heti noustuaan Abraham satuloi aasin ja otti mukaansa kaksi palvelijaa sekä poikansa Iisakin. Pilkottuaan puita polttouhria varten hän lähti matkaan kohti paikkaa, jonne Jumala oli käskenyt hänen mennä. Kolmantena päivänä Abraham näki paikan etäältä. Silloin hän sanoi palvelijoilleen: ”Jääkää tänne ja pitäkää huolta aasista, minä ja poika menemme tuonne rukoilemaan ja palaamme sitten luoksenne.” Abraham otti polttouhripuut ja antoi ne Iisakin kannettavaksi; hän itse otti tulen ja veitsen, ja sitten he jatkoivat yhdessä matkaa. Iisak sanoi isälleen Abrahamille: ”Isä!” Ja Abraham sanoi: ”Niin, poikani?” Iisak sanoi: ”Tässä on tuli ja puut, mutta missä on karitsa polttouhriksi?” Abraham vastasi: ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi, poikani.” Sitten he jatkoivat yhdessä matkaa.

Kun he tulivat paikkaan, jonka Jumala oli Abrahamille osoittanut, Abraham rakensi sinne alttarin ja latoi puut paikoilleen. Sitten hän sitoi poikansa Iisakin ja pani hänet alttarille puiden päälle. Mutta kun Abraham tarttui veitseen uhratakseen poikansa, Herran enkeli huusi hänelle taivaasta: ”Abraham, Abraham!” Abraham vastasi: ”Tässä olen.” Herran enkeli sanoi: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.” Ja kun Abraham katsoi ympärilleen, hän huomasi oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Abraham kävi hakemassa oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.

 

Hepr. 9: 11–15

Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.

Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön.

 

Joh. 11: 47–53

Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.” Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: ”Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?” Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.

Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.

 

 

 

Lue lisää aiheesta:

Kirkko ja usko