Erkki Lepistö on kaivanut hautoja jo vuosikymmenien ajan.

Viimeisen pedin petaaja

28.6.19

Haudankaivaja Erkki Lepistölle kuolema on osa arkea. Kokenut konkarikaan ei totu kaikkeen.


Marita Ahlgren Marita Ahlgren

Ilta-aurinko paistaa Oulunsalon kirkon takana sijaitsevalle hautausmaalle. Haudankaivaja Erkki Lepistö on saanut tämänkertaisen urakkansa valmiiksi.

Maahan on kaivettu puolentoista metrin syvyyteen ulottuva hauta, joka odottaa tänä iltana enää kantta päälleen. Huomenna, kun haudasta tulee viimeinen leposija, paikalle saapuu sureva saattojoukko.

Sillä hetkellä Lepistö haluaa kaiken olevan siistiä. Siksi hän pyyhkii vielä kaivinkoneensa renkaista maahan tulleet jäljet.

– Ajattelen itseni omaisen tilalle. Millaista jälkeä haluaisin siinä tilanteessa nähdä?

Lepistö kuvailee itseään tarkaksi luonteeksi. Hänen työtapansa ovat myös muut huomanneet. Viime itsenäisyyspäivän alla hänelle myönnettiin haudankaivajan Suomen Valkoisen Ruusun mitali.

 

Ammatti siirtyi isältä pojalle

Haudankaivajan ammatti tuli Erkki Lepistölle tutuksi jo lapsena.

– Isäni teki tätä 30 vuotta ennen minua. Me olimme sisarusten kanssa monta kertaa hänen työmaallaan mukana.

Kun isä kaivoi hautoja lapiolla, lapset keräsivät käpyjä kotona savustuspöntössä poltettavaksi. Seitsemännellä luokalla Erkistä tuli isänsä tuuraaja ja vuonna 2002 virkaatekevä haudankaivaja. Elämänkokemus karttui työkokemuksen myötä.

– Lapsena kuvittelin, että kaikki vainajat ovat vanhoja ihmisiä. Kun aloin tehdä tätä itse, ymmärsin, että ihminen voi kuolla nuorena, jopa aivan vauvana.

– Isä ei koskaan sanonut, minkä ikäiselle hautaa kaivetaan, mutta minä olen kertonut omille lapsilleni. Ihan sen vuoksi, että osaisivat varautua. Tiukan paikan tullen ajatella, että tästähän se isä silloin puhui.

 

 

Nurmikko irtoaa pala kerrallaan

Päivätyönsä timpurina tekevä Erkki Lepistö kaivaa hautoja useimmiten iltaisin. Koneurakoitsija hänestä tuli vuonna 2004, kun seurakunta ulkoisti hautojen kaivamisen.

Kun Lepistö tulee työpaikalleen, suntio on merkinnyt hautapaikan valmiiksi maahan pysyttämillään tikuilla. Lepistö irrottaa tikkujen välistä ensin nurmiaineksen lapiolla varovasti pieniksi neliöiksi ja kasaa palat haudan viereen.

Haudan hän kaivaa koneella ja viimeistelee pohjan ja seinämät lapiolla. Hautaa peittäessään Lepistö levittää nurmituppaat takaisin vieriviereen, pala kerrallaan. Isältä opittu tapa saa hiekkamaan päälle levitetyn multakerroksen säilymään aina oikean paksuisena.

– Tähän päälle tarvitsee tämän jälkeen levittää vain kevyesti multaa ja nurmikon siemenet.

 

Lapsen haudasta mahdollisimman nätti

Oulunsalossa haudataan 30–35 vainajaa vuodessa. Pienellä paikkakunnalla mukaan mahtuu myös tuttuja.

– Vaikka tämä on minulle työtä, tutulle ihmiselle haudan kaivaminen on aina vähän erilaista.

– Silloin ajattelen, että teen hänelle viimeisen pedin.

Haudankaivamisen ammattilaiselta kysytään usein, kuinka hän pystyy tekemään tällaista työtä. Erkki Lepistö tiedostaa monen pitävän hänen ammattiaan erikoisena ja työpaikkaansa vähän mystisenä. Hänelle se on kuitenkin osa arkea.

Kouraiseeko mikään syvältä myös kokenutta työntekijää?

Lepistö nojaa puuhun, hätistää otsalleen pyrkivän sääsken ja katsoo metsänreunaa kohti.

– Lapsen kuolemaan ei ikinä totu. Silloin mietin paljon lapsen vanhempia ja muita lähiomaisia.

– Lapsen haudan pohjalle laitan aina havut. Että olisi nätimpää.

Anna palautetta jutusta

Sinua voisi kiinnostaa myös:

Saako haudalle muutakin kuin ruusubegoniaa?

Kohtalot haudan takaa kiehtovat

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Oulunsalon seurakunta