Suojeltavasta suojelijaksi

31.7.19

Jonne oli teini-iässä huostaan otettuna, nykyisin hän on yksi lastensuojeluyksikön ohjaajista. "Miksi olet halunnut tänne vielä töihin", nuoret kysyvät Jonnelta.


Iita Pirttikoski Mari Lähteenmaa

Vilkas kakara joka haistatteli, karkaili ja uhmasi sääntöjä niin kotona kuin koulussakin. Jälki-istunnot ja rajat eivät koskeneet häntä. Näin Jonne, 24-vuotias oululaismies, kuvailee itseään alakouluikäisenä.

Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kertaa seitsemän viikon tutkimusjaksolla lasten psykiatrisella osastolla 54. Seuraavat osastojaksot olivat 9- ja 11-vuotiaana.

Jonne käy yhä Oulun yliopistollisen sairaalan osastolla 54 – töissä. Lähihoitajaksi reilu vuosi sitten valmistunut mies työskentelee samassa lastensuojeluyksikössä, johon sijoitettuna hän eli 12-vuotiaasta täysi-ikäistymiseen saakka.

”Äiti ei enää pärjännyt kanssani”

Pienen pojan rajattoman käytöksen taustalla oli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD sekä henkilökemioiden yhteentörmäykset uusperheessä. Viimeinen niitti oli opettajan vaihtuminen viidennellä luokalla.

– Silloin alkoi keulimaan, Jonne sanoo.

– Äiti on myöhemmin suoraan sanonut, että hän ei enää jaksanut eikä pärjännyt kanssani.

Lastensuojelun avohuollon tuki ei tilanteessa riittänyt, ja pojalle etsittiin sijoituspaikka omasta kotikunnasta Pohjois-Pohjanmaalla. Koulua ja kaveripiiriä ei tarvinnut vaihtaa.

– Poljin itse suoraan koulusta lastensuojeluyksikköön. Muistan tarkan päivämääränkin koska se oli äidin syntymäpäivä, Jonne muistelee vuoden 2007 kevättä.

Ainoana alakouluikäisenä hän oli yksikön nuorin asukas. Erityistä shokkia Jonne ei muista muuttoon liittyneen. Osastojaksot olivat opettaneet elämään muuallakin kuin kotona, ja muutokseen oli ollut pari viikkoa aikaa asennoitua.

Poljin itse suoraan koulusta lastensuojeluyksikköön. Muistan tarkan päivämääränkin koska se oli äidin syntymäpäivä.

 

Ohjaajien töniminen vaihtui kilpaurheiluun

Lastensuojeluyksikössä rajojen asettamisesta seurasi raivokohtauksia.

– Kävin ohjaajien kimppuun ja hajotin tavaroita. Välillä taas meni hyvin, mutta enemmän oli huonoja aikoja. Olin niin kovapäinen, Jonne kuvaa peruskouluvuosiaan yksikössä.

Lukemattomia kertoja ohjaajat joutuivat pitämään poikaa kiinni, jotta tämä ei olisi vahingoittanut itseään tai ympäristöään. Jonne oli sijoitettuna avohuollon kautta kaksi vuotta ja ikävuodet 14–18 huostaan otettuna.

16-vuotiaana Jonne aloitti ammattikoulussa tieto- ja tietoliikennetekniikan opinnot. Opinahjo valikoitui matalahkon keskiarvorajan perusteella, vaikkei peruskoulu aivan penkin alle mennytkään. Keskiarvo hipoi seitsemää.

– Yksikössä asuessa tuli mentyä kouluun ja siellä jotain tehtyäkin.

Ammattikouluaikana Jonne rauhoittui ja kiinnipidot vähenivät. Tärkeässä roolissa oli urheilu. Lastensuojeluyksikön ohjaajan innostamana tie vei yksikön pihaan kannetulta painonnostopenkiltä aina kilpa-areenoille asti.

Päihteiden käyttö tiesi kotilomien perumista – eikä varsinaisesti edistänyt voimanostotulosten parantamista. Aggressiivisesta käytöksestä tai koulun laiminlyömisestä seurasi salikieltoa.

– Jos salille ei päässyt pariin–kolmeen viikkoon, tuntui että lihakset kuihtuvat. Pari salikieltoa kun tuli, niin pysyin sen jälkeen pahanteosta pois. Kiristyskeino toimi, Jonne naurahtaa.

Pari salikieltoa kun tuli, niin pysyin sen jälkeen pahanteosta pois. Kiristyskeino toimi.

 

Huumeiden käytöstä näki varoittavia esimerkkejä

Toisaalta yksikkö oli myös otollinen paikka imeä haitallisia vaikutteita vanhemmilta ja rankemmista taustoista tulevilta asukkailta. He olivat yhtä aikaa myös varoittavia esimerkkejä kovien huumeiden käytön seurauksista, Jonne kokee.

Muutamiin nuoriin Jonne on yhä yhteyksissä. Voimannostossa treenikaverina ollut nuorukainen opiskeli hierojaksi ja urheilee aktiivisesti. Toinen on Niuvanniemen oikeuspsykiatrisessa sairaalassa ja muutamat päihdekoukussa, vankilassa tai haudassa.

Rikosuutisoinnista tai tutuilta Jonne on kuullut entisten asuinkavereiden teoista: vauvan pudottaminen humalassa, tappo, puukotus, kuoliaaksi potkiminen.

”Itselläkin on peiliin katsomisen paikka”

18-vuotiaana Jonnen sijoitus päättyi ja hän muutti omaan vuokra-asuntoon. Lastensuojelun työntekijät vierailivat hänen luonaan vain muutamia kertoja, sillä nuori mies vakuutti heidät arjenhallintataidoillaan. Siivous ja pyykkäys sujuivat, mutta omaa käytöstään Jonne ei hallinnut.

Alkoholinkulutus oli runsasta, ja rikosrekisteriin tuli merkintä virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta.

– Putkassa mietin, että tätä en enää halua. Kun pääsin pois, olisin voinut mennä bussilla tai taksilla. Halusin kuitenkin kävellä ja miettiä.

Matkalla Ratakadulta kotiin Jonne ajatteli tuntemiaan nuoria jotka olivat pilanneet elämänsä ja päätti tehdä omallaan jotain muuta.

Hän kävi armeijan ja alkoi miettiä uutta suuntaa kesken jääneen IT-alan ammattitutkinnon tilalle. Yritys vartijan uralle kariutui rikosrekisterimerkintään. Byströmin talolla yhteishakuvaihtoehtoja selatessa mielenkiinto kohdistui sosiaali- ja terveysalaan.

– Kun pääsin vuonna 2015 aloittamaan mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistuvan lähihoitajan opinnot, tiesin äkkiä että haluan tehdä töitä lastensuojelun ja nuorten parissa.

Rikosrekisteri ei ole estänyt opintoja tai työllistymistä lähihoitajana.

Tiesin äkkiä, että haluan tehdä töitä lastensuojelun ja nuorten parissa.

 

Oma tarina voi toimia esimerkkinä

Lastensuojeluyksikössä työskennellessään hän kertoo sinne sijoittuvista omista kokemuksistaan jokaiselle uudelle nuorelle ja kollegalle.

– Ai oikeasti, miksi olet halunnut tänne vielä töihin, nuoret yleensä reagoivat. Vastaan että ala on kiinnostanut ja haluan olla nuorten kanssa tekemisissä.

Joissain tilanteissa taustasta on etua. Nuorten on luontevampaa samaistua yhtäläisen tien tallanneeseen kulkijaan, ja samasta lastensuojeluyksiköstä tasapainoiseen ja aikuisuuteen ponnahtanut ohjaaja voi toimia esikuvana.

Jonnen omat kokemukset auttavat häntä tulkitsemaan nuorten tunteita ja tekoja.

– En kuitenkaan todellakaan voi sanoa että tietäisin enemmän kuin vuosia lastensuojelutyötä tehneet, mies painottaa.

Aiemmista arkkivihollisista – lastensuojeluyksikön ohjaajista – useampi on nyt Jonnen kollega. He muistavat hänet aggressiivisena pikkupoikana, 18-vuotiaana, jota ei olisi väkisinkään saanut vierailulle yksikköön ja nykyään yksikön jouluaterioiden vakiokasvona ja työkaverina.

Avainasemassa äiti, yksikön johtajat ja oma työ

Tasapainoinen arki ei ole Jonnelle itsestäänselvyys. Suunta olisi voinut keikahtaa myös rikosten ja päihteiden maailmaan ilman kolmea tekijää.

– Äiti on ensimmäinen. Olen kiitollinen siitä, miten hän on toiminut.

Vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä nuorukainen havahtui miettimään, miltä kaikki on äidistä tuntunut, esimerkiksi karkureissut sijoituspaikasta.

– Kerran äiti etsi minua viisi päivää nukkumatta eikä voinut käydä töissä.

Toisekseen Jonne nostaa hattua lastensuojeluyksikön johtajille, jotka jaksoivat tehdä paikoin piinallisenkin hitaasti hedelmää kantanutta työtä.

– He puhuivat järkeä ja antoivat minulle mahdollisuuden.

Pronssille Jonne sijoittaa itsensä.

– Työkalut annettiin, mutta itse joutui tekemään lopullisen päätöksen elämästään.

ADHD-lääkityksen Jonne lopetti omalla päätöksellään 16-vuotiaana, koska hän ei halunnut poiketa muista ja vaikuttaa sairaalalta. Lääkityksen jatkaminen täysi-ikäisyyden yli olisi kenties rauhoittanut tuota kaikkein rankinta elämänvaihetta, Jonne pohtii nyt.

Aikuisiällä hänellä ei ole ollut keskittymiseen ja ylivilkkauteen liittyviä oireita.

– Sanotaan että ADHD:sta ei välttämättä voi parantua, mutta itse olen ainakin rauhoittunut, tullut kärsivällisemmäksi ja oppinut elämään sen kanssa.

Sanotaan että ADHD:sta ei välttämättä voi parantua, mutta itse olen ainakin rauhoittunut, tullut kärsivällisemmäksi ja oppinut elämään sen kanssa.

 

Oma ongelmahistoria kääntyi vahvuudeksi

Nyt arki tuntuu hyvältä. Sitä rytmittävät työt, aika läheisten kanssa, satunnainen saliharjoittelu ja matkustelemisesta haaveileminen.

Kesän aikana Jonne saa tietää onko hänet hyväksytty ammattikorkeakouluun opiskelemaan ensihoitajaksi.

– Lastensuojelutyössä haluan joka tapauksessa jatkaa.

Vielä 18-vuotiaana Jonne olisi mielellään heittänyt elämänhistoriansa lastensuojelunuorena romukoppaan ja vaihtanut toiseen. Kuusi vuotta myöhemmin mieli on muuttunut.

– Koen että siitä on ollut apua. En tiedä, olisinko hakenut lähihoitajaksi, jos en olisi ollut lastensuojelun asiakas.

Jonne esiintyy jutussa vain etunimellään suojellakseen omaa ja läheistensä yksityisyyttä.

Millaisia ajatuksia tarina sinussa herätti?

 

Fakta: Lastensuojelu Suomessa

  • Oikeus turvalliseen kasvuun ja kehitykseen on kirjattu lastensuojelulakiin, Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukseen.
  • Lastensuojelun vaiheet ovat ehkäisevä työ, esimerkiksi neuvola ja päivähoito, lastensuojeluilmoitus ja lastensuojelutarpeen selvitys, avohuolto kuten perhetyö tai terapia, kiireellinen sijoitus lapsen ollessa välittömässä vaarassa, huostaanotto lapsen terveyden tai kehityksen ollessa vaarassa ja jälkihuolto sijoituksen jälkeen.
  • Sijaishuolto voidaan järjestää sijaisperheessä, lastenkodissa, koulukodissa tai muussa lastensuojelulaitoksessa. Ensin selvitetään sijoitusmahdollisuus läheisten luo.
  • Vuoden 2017 aikana 17 956 alaikäistä oli sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin 139 368, ja kiireellisesti huostaan otettiin 4 081 lasta. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten huostaanottojen määrä kasvoi 15 prosenttia ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä 3 prosenttia vuodesta 2016.
  • Lastensuojelun painopistettä pyritään jatkuvasti siirtämään kriisien hallinnasta ja korjaavasta työstä ehkäisevään työhön.

Lähde: STM, THL

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Näkemyksiä