Kuva: Pixabay

Hartaus sunnuntaille 27.10.

25.10.19

Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Jeesuksen eläessä monet epäilivät häntä tai loukkaantuivat häneen, torjuivat hänen jumaluutensa ja pitivät häntä kansanvillitsijänä. Usko ja epäusko taistelevat jokaisen kristityn sydämessä.


Usko ja epäusko

Jokainen ihminen uskoo. Niin kauan, kun kaikki on hyvin, uskomme itseemme. Uskomme omiin voimiimme, talouteen ja läheisiimme. Mutta joskus tämä kaikki romahtaa. Aina eivät omat voimat riitä. Talouskasvu voi hidastua, töitä ei riitä kaikille ja ehkä juuri silloin eivät lähimmäisetkään pysty auttamaan. Sellaisessa tilanteessa kysymme, minkälainen usko kantaisi. Millaista uskoa tarvitsemme, ettemme häviäisi elämän ongelmien alle?

Vuosia sitten harrastin uintia. Alussa se tuntui aika ahdistavalta, pelkäsin altaan syvyyttä. Aina oli pelkona, mitä silloin tapahtuisi, jos voimat loppuisivat. Entä, jos en enää jaksakaan pysyä pinnalla? Ensimmäisellä tunnilla valmentaja rohkaisi ja väitti, että vesi kantaa minua. Ei kuitenkaan ollut mitään harjoitusta, joka olisi tämän todistanut etukäteen. Piti vain uskoa: vesi kantaa.

Entä, kun olen arjessa peloissani ja pelkään uppoamista? Ei ole mitään harjoitusta siihenkään, että oppisin uskon kantavan. Se kantaa silti. Jumala kannattelee sitä.

Jumalan puoleen käännytään usein juuri elämän vaikeissa. Rukouksessa voin kokea Jumalan, joka on vuosisatojen aikana auttanut ihmisiä. Hän kuulee ja auttaa minuakin. Ihmisen luonnollinen uskonnollisuus tulee esiin silloin, kun sille on suurin tarve.

Uskon lisäksi myös epäusko on luonnollista. Samoin, kuin Jeesuksen eläessä aikana oli myös niitä, jotka olivat häntä vastan, on myös nykyhetkellä mahdollista syyttää niin Jumalaa kuin kirkkoakin kaikesta pahasta. Silloin uskonnolle tarvitaan korvike. Neuvostoliitossa korvattiin ikonit Leninin kuvilla, kirkolliset kulkueet paraateilla, pyhimykset mausoleumiin asetetulla vainajalla. Rauhaa se ei kuitenkaan tuonut sen enempää sieluun kuin yhteiskuntaankaan. Neuvostoliitto katosi ja kirkolle on taas tilaa. Usko voittaa epäuskon, sillä epäuskolla ei ole kantavaa voimaa.

Kaido Soom
Kirjoittaja on Tarton yliopiston käytännöllisen teologian lehtori ja Viron ev.lut. kirkon pappi

 

 

Sunnuntai 27.10.2019
20. sunnuntai helluntaista
Psalmi: Ps. 78:1–8
1. lukukappale: 1. Moos. 15:1–6
2. lukukappale: Room. 4:16–25
Evankeliumi: Mark. 2:1–12

 

Ps. 78: 1–8
Kuuntele, kansani, mitä opetan,
tarkatkaa sanojani, te kaikki.
  Minä aion esittää viisaiden mietteitä,
  tuon julki menneisyyden arvoituksia,
vanhoja asioita, joista olemme kuulleet,
joista isämme ovat meille kertoneet.
  Me emme salaa niitä lapsiltamme
  vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta,
  Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.
Hän sääti Jaakobille säädöksensä,
hän antoi Israelille lakinsa
  ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen,
  jotta tulevakin polvi ne tuntisi,
jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat
ja kertoisivat omille lapsilleen.
  Jumalaan heidän tulee turvautua,
  muistaa, mitä hän on tehnyt,
  ja noudattaa hänen käskyjään,
jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset,
jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle.

1. Moos. 15: 1–6
Abramille tuli näyssä tämä Herran sana: ”Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.”

Abram sanoi: ”Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi, ja minun omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.” Abram sanoi vielä: ”Ethän ole antanut minulle jälkeläistä, ja siksi palvelijani saa periä minut.”

Mutta hänelle tuli tämä Herran sana: ”Ei hän sinua peri, vaan sinut perii sinun oma poikasi.” Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.”

Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.

Room. 4: 16–25
Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: ”Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.”

Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: ”Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku.” Hänen uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.

Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.

Mark. 2: 1–12
Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Lue lisää aiheesta:

Kirkko ja usko