Kuva: Jäätynyt vadelma.

Yksin ei tarvitse jaksaa

31.10.19

Oululainen sairaalapastori Hannele Lusikka rohkaisee surevia: "Keskusteleminen toisen kanssa auttaa, se huojentaa omaa oloa." Surutyöhön ja elämänkriiseihin on seurakunnissa tarjolla monenlaista apua.


Riitta Hirvonen Pixabay

Sairaalapastori Hannele Lusikka lukee paperilla olevaa tekstiä, hän katselee siinä olevaa luetteloa. Paperiin liittyy kysymys, onko tässä kaikki. Onko jotakin unohtumassa?

Eihän listauksesta ole jäämässä pois tilanteita, joissa kirkko kohtaa ihmisiä, joiden elämään on tullut suru syystä tai toisesta?

Joku etsiytyy ryhmään, toinen juttelee kahden kesken

– Jos kirkko ei tekisi työtä niiden ihmisten parissa, jotka ovat menettäneet läheisensä, moni sureva olisi jäänyt yksin.

Näin Hannele Lusikka uskaltaa sanoa.

Hän tietää, että joku käy juttelemassa omasta murheestaan seurakunnan työntekijän kanssa kahden kesken. Toinen on liittynyt menetyksensä jälkeen sururyhmään, jossa voi keskustella ja kuunnella, jakaa ajatuksiaan tai olla vain hiljaa.

Jonkun keino on tarttua kirkon auttavaan puhelimeen ja kertoa siellä pahasta olostaan.

Kirkko on läsnä sairaalassa myös sairaiden omaisia varten.

 

Sairaalassa pastorit eivät kohtaa surua vain potilaiden rinnalla. Kirkko on läsnä sairaalassa myös sairaiden omaisia varten.

Suru voi koskettaa heitäkin, jotka auttavat ammatikseen. Hekin tarvitsevat tukea.

Puhuminen on surevan lahja itselle

Hannele Lusikka on nähnyt monta kertaa työssään, että surun purkaminen on hyväksi surevalle. Keskusteleminen toisen kanssa auttaa, se huojentaa omaa oloa.

Mutta Lusikka tietää myös sen, ettei puhumiseen voi ketään pakottaa. Jos tunteistaan kertominen ei ole tuttu tapa käsitellä asioita, ei puhuminen vaikeassa elämäntilanteessa ole välttämättä luontevaa, vaikka siihen kuinka ulkoapäin kehotettaisiin.

Sairaalapastori tietää kommentin: ”Mitä se hyödyttää puhua surustaan, siitä ikävästä, joka tulee, kun viereltä lähtee rakas ihminen pois? Eihän puhuminen tuo ketään takaisin.”

Tästä huolimatta Lusikka haluaa rohkaista surevia puhumaan. Hän kuvailee surun ja kaipauksen tunteista puhumista lahjana, suurena asiana.

Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut menneinä vuosikymmeninä vahvasti puhumattomuus,
kuten sekin, että omaa itkua on hävetty ja piiloteltu.

 

Lusikka haluaa käyttää sanaa lahja jo siksi, että suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut menneinä vuosikymmeninä vahvasti puhumattomuus, kuten sekin, että omaa itkua on hävetty ja piiloteltu.

– Tällaisessa kulttuurissa erityisesti lapsen suru on saattanut jäädä kokonaan huomioimatta, Lusikka pahoittelee.

Puhumisen kulttuurissa on muutoksia

Ammattiauttajat, kuten sairaalapastorit, tietävät, että puhuminen on monille olennainen osa omaa toipumista menetyksen jälkeen.

Jakamisen tarkoitus on, että sureva jaksaisi paremmin oman ikävänsä ja kaipauksensa kanssa, Lusikka sanoo.

Sairaalapapin mukaan puhumalla menetys muuttuu todeksi ja sitä voi käsitellä. Kun tapahtunutta uskaltautuu käsittelemään, alkaa pikkuhiljaa myös sopeutuminen siihen, että elämän on jatkuttava ilman tärkeää ihmistä – olipa hän lähtenyt viereltä pois kuoleman, sairauden tai eron myötä.

Elämän on jatkuttava ilman tärkeää ihmistä – olipa hän
lähtenyt viereltä pois kuoleman, sairauden tai eron myötä.

 

– Rakkaat ihmiset eivät unohdu, he muuttavat sydämiimme ja ovat siellä osa elämäämme.

Lusikka iloitsee siitä, että surun näyttäminen on muuttunut viime vuosina aiempaa avoimemmaksi. Muutoksesta puhuvat myös suremiseen perehtyneet tutkijat.

– Enää ei ole vallalla surun kätkeminen oman sisimpään, vaan suru ymmärretään väistämättömäksi ja normaaliksi kokemukseksi. Joku sureva on joskus todennut jopa kaipaavansa itkua, koska on uskonut sen helpottavan omaa oloa.

– Kun menetyksen kokenut haluaa lähteä mukaan seurakunnan sururyhmään, jotta jaksaisi jatkaa elämäänsä, sitä ei pidetä heikkoutena vaan arvokkaana huolenpitona. Lähteminen tarkoittaa, että ihminen välittää ja huolehtii itsestään.

Jeesus lähti liikkeelle, lohduttamaan ystäviään

Seurakunnissa on tahtoa olla niiden ihmisten lähellä, joilla on surua elämässään. Näin on ollut aina – jo Raamatun kertomuksissa, Lusikka toteaa.

Hän ottaa yhdeksi esimerkiksi kohtaamisen Martan ja Maria kotona. Uuden testamentin kertomuksen mukaan Jeesus lähti ystäviensä luokse, kun he olivat menettäneet veljensä Lasaruksen.

Raamatusta löytyy myös kehotus itkeä itkevien kanssa. Sieltä löytyy lohdutuksen sanoja niihin hetkiin, kun ihmismieli järkkyy.

Menetykset vievät ihmisen usein elämän peruskysymysten äärelle,
kuten pohtimaan kaiken tarkoitusta.

 

Seurakunnan paikka surevan rinnalla on Lusikan mielestä luonteva myös siksi, että menetykset vievät ihmisen usein elämän peruskysymysten äärelle, kuten pohtimaan kaiken tarkoitusta.

Kirkko ei tarjoa vain henkistä ja hengellistä tukea, jotta ihminen kestäisi kokemansa, vaan se voi auttaa myös käytännöllisten asioiden hoidossa. Diakoniatyöntekijät ovat sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka voivat tarjota tukea monissa vaikeissa elämäntilanteissa ja kriiseissä.

Rituaaleilla tärkeä merkitys

Lähestyvän pyhäinpäivään liittyy käytäntö lukea jumalanpalveluksessa vuoden aikana kuolleiden ihmisten nimet ääneen.

Lusikan mukaan vanha tapa on monelle surevalle tärkeä hetki. Rakkaan poisnukkuneen ihmisen nimen sanominen, kynttilän sytytys, musiikki ja rukoukset sanoittavat usein sellaisia tunteita, joita muutoin voi olla vaikea ilmaista

Lusikka puhuu rituaalien puolesta menetyksissä. Kun suru kohtaa ihmisen, syntyy tarve jakaa suruaan muiden kanssa. Vaikka maailma muuttuu ja ihmiset sen myötä, surun hetkinä halutaan yhä palata perinteisiin yhteisöllisiin rituaaleihin, kuten hautajaisten viettämiseen.

Niistä ei ole pastorin mukaan tärkeintä ”selviytyä kunnialla”. Lusikka uskoo, että hautaan siunaaminen on tärkeä omaisille lohdutuksen ja surusta toipumisen kannalta. Hautajaisissa rukoillaan yhdessä Jumalan huolenpitoa ja voimia suruun.

Rakkaat ihmiset eivät unohdu, he muuttavat sydämiimme.

Hannele Lusikka

 

Surevan rinnalla monin tavoin

Kun ei jaksa yksin, vaikeassa elämäntilanteessa saa tukea seurakunnasta, esimerkiksi diakoniatyöntekijöiltä ja papeilta. Seurakuntien palvelut kuuluvat kaikille. Ihmismieltä voivat järkyttää monenlaiset tapahtumat: läheisen menettäminen, sairastuminen, ero puolisosta tai työpaikan menetys.

Poimintoja seurakuntien tarjonnasta sureville:

  •  yksityiset kahdenkeskiset keskustelut seurakunnan työntekijän kanssa. Erityisesti diakoniatyöntekijät vierailevat myös kodeissa.
  •  hautajaisjärjestelyt ja siihen liittyvät keskustelut omaisten kanssa.
  •  seurakunnissa kokoontuu vuosittain sururyhmiä. Sururyhmä on läheisensä menettäneille tarkoitettu tukiryhmä. Sururyhmät ovat vertaisryhmiä, joiden peruspilareita ovat luottamuksellisuus ja vapaaehtoisuus. Osallistuminen niihin ei edellytä kirkkoon kuulumista. Monissa seurakunnissa on omia ryhmiä lapsensa menettäneille ja itsemurhan kautta läheisensä menettäneille.
  •  sairaalapastorit ovat potilaita, kuntoutujia, omaisia ja henkilökuntaa varten. Sairaalapapit ovat myös käytettävissä rippiä, ehtoollista ja muita kirkollisia toimituksia varten.
  •  vakavasti sairas ja hänen läheisensä voivat halutessaan viettää yhdessä rukoushetken seurakunnan työntekijän johdolla. Kuoleman tapahduttua voidaan viettää saattohartaus.
  •  kirkon ylläpitämä Palveleva puhelin tarjoaa mahdollisuuden purkaa mieltä painavia asioita puhelimitse.
  •  monissa seurakunnissa on vapaaehtoisia, jotka voivat tarvittaessa auttaa kotona asuvaa sairasta muun muassa käymällä asioilla, olemalla seurana tai ulkoiluttamalla.
  •  keskustelut seurakunnan työntekijän kanssa ovat luottamuksellisia ja tapahtuvat aina keskustelukumppanin ehdoilla.

Kerro omista kokemuksistasi tai anna palautetta jutusta täällä

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Seurakunnat