Kuva: Kehitysvammaistyön  kerho.
Virpi Huotari ja Anna Puranen halusivat, että heistä otetaan kaverikuva kertomaan, mikä meikäläisten kerhossa on tärkeää.

Joka tiistai riittää puhetta

28.11.19

Tarpeettomat määrittelyt ihmisistä joutavat pois, todetaan keskustelukerhossa. Siksi tiistaikerholaiset haluavat olla vain meikäläisiä.


Riitta Hirvonen Riitta Hirvonen

Tiistai-iltapäivisin, pian neljän jälkeen, Keskustan seurakuntatalon ovissa käy kuhina. Talossa työskentelevät lähtevät koteihinsa ja samaan aikaan ovista tulee sisälle uutta väkeä.

Tulijoita on tervehtimässä Oulun seurakuntien kehitysvammaisten diakoniatyöntekijä Christa Moilanen-Hyttinen. Hän ottaa yhdessä Suvi Roposen vastaan kerholaisia, joista muutamat, kuten Tero Ansamaa ja Tuula Viitala,ovat käyneet samassa kerhossa peräti 50 vuotta.

Roponen on vapaaehtoinen, joka auttaa kerholaisia muun muassa kahvitarjoilussa.

 

Keskustelu on tärkeällä paikalla

Tero Ansamaa muistelee, että tiistaikerhon alkuvuosina kerholaiset kokoontuivat Raatissa, Oulun NMKY:n Raatin nuorisotalossa.

Sitä Ansamaa ei muista, millaista ohjelmaa kerholaisille oli tarjolla viisi vuosikymmentä sitten – ehkä se oli jumppaa – mutta Moilanen-Hyttisen vetämissä tapaamisissa keskustelu on tärkeällä sijalla.

Yksi joukon nuorimmista, 25-vuotias Anna Puranen sanoo, että hyvä ilmapiiri rohkaisee häntä puhumaan kerhossa niin elämän iloista kuin surullisista tapahtumista.

– Täällä voi olla oma itsensä ja on virkistävää kuulla toisten ajatuksia. Tuntuu hyvältä, että kerhossa on eri-ikäisiä osallistujia. Kun ikää tulee, elämää katsoo ehkä eri tavoin kuin nuorempana.

 

Negatiivinen puhe on vahingollista

Marraskuisena tiistaina kerholaiset puhuvat muun muassa pikaluotoista mutta ennen kaikkea siitä, millaiset asiat saavat heidät hyvälle mielelle.

Aihe on ajankohtainen, sillä kaupungin ylle on laskeutumassa lauha, harmaa, pilvinen ilma, joka tekee helposti mielen matalaksi.

– Nyt ei saisi ryhtyä puhumaan, että ”onpa synkkää, onpa synkkää”, yksi kerholaisista sanoo. Hokema toteuttaa helposti itseään.

Anna Puraselle hyvää mieltä tuovat kynttilät ja takkatuli. Ja tietenkin ”meikäläisten kerho”, jollaiseksi tiistain kerholaiset haluavat kutsua joukkoaan. Muita kuvauksia heistä ei tarvita eikä niistä pidetä. Näin toteaa osa osallistujista. Heitä harmittaa se, että seurakunta käyttää sanaa kehitysvammaistyö ilmoittaessaan heidän toiminnastaan.

Sitä nimeä ei saa käyttää, sanotaan suoraan. Miksi seurakunta ei luovu määrittelystä, jolla saattaa olla ikävä kaiku?

Tero Ansamaa on käynyt samassa kerhossa viiden vuosikymmenen ajan.

 

Kun työtä riittää, mieli pysyy hyvänä

Vaikka diakoniatyöntekijän kysymys aiheuttaa pientä nakkelua – kuten, että hyvää mieltä tuovat romantiikka, lempeys ja hempeys – innostaa teema myös pohtimaan vakavasti, millaisen päivän jälkeen uni maistuu parhaimmalta.

Kun tekee työssä sen, mitä pyydetään ja tekee sen hyvin, yönsä voi nukkua rauhassa, kuuluu yksi vastaus.

Kerholaisten joukosta kerrotaan, että joskus arkea varjostavat taloudelliset huolet. Silloin positiivista mieltä tuo se, että työkeikkoja on tarjolla. Pikavipit eivät ole ratkaisu rahahuoliin, sanoo moni vakavalla äänellä.

Huomiota saavat niin iloiset kuin surulliset sattumukset.

Anna Puranen

 

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Kirkko ja usko