Kahdesti evakkoon lähtenyt

22.11.19

Vieno Myllylä on kokenut kaksi kodin menetystä ja kaksi evakkomatkaa.


Minna Kolistaja Mustavalkokuvat SA-kuva, värikuvat Minna Kolistaja

Marraskuussa 1939 Laatokan lahti on jo jäätynyt. Joukko lapsia luistelee ja liukuu jäällä Sortavalan maalaiskunnan Melloisten kylässä. Mukana on myös 11-vuotias Vieno Jaatinen.

Tuohon aikaan kaikilla lapsilla ei ole omia luistimia. Vienon perheen ainoita hokkareita käyttävät sisarukset vuorotellen. Villasukkia lisäämällä ne saadaan pysymään jotenkuten jalassa.

Lapset ovat jäällä pimeän tuloon asti. Kaukaa alkaa kuulua lentokoneen jylyä. Suomen kaakkoisrajalla Salmissa alkaa taivaanranta punoittaa: kylät palavat.

– Lähdemme kiireen vilkkaa kotiin. Ikkunoihin on jo laitettu pimennysverhot paikoilleen pommitusten varalta, muistaa Vieno, nykyiseltä nimeltään Myllylä.

Äidiltä Vieno kuuli jo aiemmin syksyllä, että Saksa on hyökännyt Puolaan.  ”Ryssä on vaatinut meiltä Suursaarta, Ahvenanmaata ja Viipurin läänii”, niin huhuttiin.

– Talvisota syttyi torstaina 30. marraskuuta 1939, mutta me kävimme vielä muutaman päivän koulua. Sen viikon lauantaina saimme koulussa uudet virsikirjat. Menimme vielä maanantaina kouluun, mutta opettaja lähetti meidät koteihimme sanoen, että sota on syttynyt.

Raamattu ja Kalevala mukaan evakkomatkalle

Jo ennen talvisodan alkamista 30.11.1939 Suomen ja Neuvostoliiton rajan läheisyydestä oli siirretty pois noin 100 000 ihmistä. Talvisodan alettua evakkoon lähti lisää väkeä; sodan lopussa evakkoja oli jo noin puoli miljoonaa.

Evakointia Karjalankannaksella sodan alkupäivinä 1939 (Kuva: SA-kuva)

 

Jaatisen perheen koti oli vuonna 1932 valmistunut kolmen huoneen ja keittiön talo peltojen keskellä, lähellä Laatokan rantaa.

Perheeseen kuuluivat tuolloin isä Lauri, äiti Ida ja kymmenen lasta: Eero, Aune, Lauri, Martta, Toivo, Vieno, Kaino, Hanna, Esko ja Yrjö. Veljeksistä vanhin, 20-vuotias Eero, lähti talvisotaan vapaaehtoisena.

– Hän joutui jo lokakuussa linnoitustöihin Raja-Karjalaan. Isäni oli jo ikänsä puolesta nostoväkeä mutta hänetkin kutsuttiin palvelukseen helmi–maaliskuun vaihteessa 1940 Karjalan kannasta puolustamaan.

 

Rekikyydillä ja jalkaisin Savonlinnaan

Vienon äiti oli suunnitellut, että perhe siirtyisi turvaan äidin kotiseudulle, Joensuun lähelle. Suunnitelma muuttui, kun Sortavalan eteläpuolella asuvat ohjeistettiin lähtemään Savonlinnan suuntaan.

– Pojat rakensivat työrekeen leveät reslat ja aloimme pakata rekeen astioita ja vaatteita. Kirjahyllystä mukaan otettiin Raamattu ja Kalevala.

– Kuormaa veti vanha Urho-ruuna. Lauri-veljeni sai valjastettua meidän nuoren orin kirkkoreen eteen. Äiti istui rekeen neljän pienimmän lapsen kanssa. Nuorin veljeni oli vasta 10 kuukauden ikäinen.

Nuori varsa sidottiin kirkkoreen perään, mutta Sirkka-tamma annettiin naapurille, jonka vaimo oli viimeisillään raskaana.

Perhe suuntasi valtatie numero kuutta pitkin Jaakkiman puolelle. Sota on jo päättynyt eikä matkalaisten tarvitse pelätä pommituksia.

– En vielä täysin käsittänyt, mistä on kyse. Koin lähdön seikkailuna ja tarkkailin uteliaana kaikkea eteen tulevaa – muun muassa sitä, kun väsyneitä lehmiä piti teurastaa tienposkessa.

– Ensimmäinen yö vietettiin talossa, josta talonväki oli jo lähtenyt liikkeelle. Seuraavana yönä Uukuniemellä yöpaikka oli jo hankalampi löytää, kun väkeä oli paljon liikkeellä.

Viisi päivää taivallettuaan perhe saapui Savonlinnaan.

– Vaneritehtaan pihamaalla oli monta kenttäkeittiötä, joilla lotat keittivät ruokaa evakoille. Me evakot nukuimme tehdassalin toisessa päässä, toisessa päässä oli sotilaita.

Kun perhe oli ollut pari yötä Savonlinnassa, Lauri-veli tapasi tutun miehen, joka lupasi kyydin Pyhäselkään.

– Tavarat nosteltiin kuorma-auton lavalle ja niiden keskelle isommat lapset. Pienimmät matkasivat hytissä äidin kanssa.

– Saavuimme mummolaan aamuyöllä ja kuinka ollakaan: kamarista nilkutti meidän isämme! Hän oli haavoittunut ja palasi vielä tervehdyttyään joukko-osastoonsa.

Puolustusvoimien kuva-arkistosta Vieno Myllylä löysi kuvan, jossa näkyy myös vilahdus äitiä ja Vienoa itseään. Kuvan Alkuperäinen kuvaan liitetty kuvailuteksti kuuluu: Siirtoväkeä Savonlinnan Faneeritehtaalla. (Kuva: SA-kuva)

 

Sortavalasta lähteneet evakuoitiin Oulun ja Kokkolan väliselle alueelle. Keskuspaikka oli Oulainen, jonne perhe saapui vappuaattona 1940.

Koulujen toiminta oli sodan vuoksi lakkautuksissa. Vienon opettajaäiti sai viransijaisuuden Kalajoelta. Sijaisuuden päätyttyä perhe suuntasi Ylivieskaan.

– Meitä ei huolittu Raudaskylään opettajien asuntolaan. ”Ei me voida ottaa teitä kun meillä ei ole erikseen käymälää ja saunaa” sanottiin. Ja olihan meillä varmaan syyhyä ja syöpäläisiä – olimme saaneet niitä ahtaissa majoitustiloissa ja varsinkin junamatkalla rintamalta palaavilta sotilaista.

– Kun seurakunta myi maata siirtoväelle, isä sai hankituksi viljelykelpoisen palstan.

Oulun hiippakunnan tuomikapituli oli palkannut Vienon isän pitämään seuroja sortavalalaisille Liminka –Kokkola -välillä. Nyt hän luopui seurojen pidosta ja ryhtyi viljelemään neljän hehtaarin niittypalstaa.

 

Vuonna 1941 palattiin kotiin Karjalaan

Rauha solmittiin maaliskuussa 1940. Alkoi paluumuutto Karjalaan. Myös Jaatisen perhe palasi entiselle kotiseudulle evakkomatkan kestettyä toista vuotta.

– Jatkosota oli alkanut kesäkuussa 1941. Isän ei enää tarvinnut lähteä sotaan, mutta Eero joutui lähtemään heti ja Laurikin myöhemmin syksyllä.

Vieno Myllylä muistaa selvästi kotiinpaluun syksyllä 1941:

– Elokuussa kotiseutumme vallattiin takaisin ja jo loka–marraskuun vaihteessa palasimme kotiin. Oli hyvin ankea marraskuinen päivä. Maisema oli alakuloinen, pellolla törrötti niittämättä jäänyttä heinikkoa.

Kotitalo oli pystyssä, mutta huonossa siivossa. Venäläiset olivat käyttäneet Jaatisen kuivaamoa ja pitäneet kotitaloa viljavarastona.

Seinähirsien väleistä saattoi nähdä, että viljaa oli ollut huoneissa ikkunoiden alalaitaan asti. Hiiret ja rotat olivat päässeet juhlimaan.

 

Sodan aikana lapsetkin tekivät raskaita töitä

Jatkosodan asemasotavaíhe kesti pari vuotta. Miesten ollessa sodassa lapsetkin joutuivat raskaisiin töihin navetassa ja pelloilla.

Vienokin teki isänsä rinnalla heinätöitä ja viljankorjuuta. Martta-sisko lypsi ja hoiti lehmät kun äiti 1942–1943 oli Kiteellä opettajana.

Jälkeenpäin Vieno kuuli isänsä kehuneen, kuinka ”tuo Vienokin tekee töitä kuin miehet”.

– Hoidin 15-vuotiaana maalaistalon emännän työt: hoidin siat ja lampaat, pyykkäsin, laitoin ruokaa, siivosin.

– Meillä oli kuusi lehmää. Niiden maito piti tehdä maito voiksi asti ja viedä kauppaan myytäväksi. Kansanhuoltoon vietiin lappu siitä, että olemme luovuttaneet elintarvikkeita yleiseen kulutukseen.

 

Syksyllä 1944 toistamiseen evakkoon

Kun jatkosota syyskuussa 1944 päättyi ja osa Suomen alueista jäi uuden rajan taakse, kaikki jatkosodan aikana kotiseuduilleen palanneet evakot – yli 400 000 ihmistä– joutuivat lopullisesti jättämään kotinsa.

Evakkojen tavaroita lastataan vaunuihin. Kaitjärvi 1944 (Kuva: SA-kuva)

 

– Syksyllä 1944 me läksimme kotoa toistamiseen. Sortavalalaiset oli määrätty menemään Jyväskylään, mutta meillä oli edelleen maapaikka Ylivieskassa ja lähdimme pyrkimään sinne.

Parin kuukauden ikäiset porsaat pakattiin isoon puulaatikkoon. Porsaat ja lehmät ajettiin syyskuussa maita myöten Oriveden Pahatsunlahteen, missä ne lastattiin proomuun ja hinattiin Leppävirralle Varkauden lähelle. Sieltä jatkettiin maita pitkin Suonenjoelle ja jatkettiin junalla Ylivieskaan.

– Radan varressa oli lehmihaka, jonne oli laitettu evakoille ruokailu. Hetken aikaa levähdettyämme otimme omat lehmämme, possut, hevosen ja kärryt ja jatkoimme niittypalstallemme.

Perhe kotiutui Ylivieskaan. Vieno hoiti vielä yhden talven ajan karjaa kotona, kävi kansanopiston ja lähti sen jälkeen opiskelemaan opettajaksi Raahen seminaariin.

Miehensä Lauri Myllylän kanssa Vieno muutti Haukiputaalle ja teki työuransa Haukiputaan Aseman koulussa. Koti rakennettiin Kiiminkijoen rannalle.

 

”Enää ei ole tarvetta matkata Karjalaan”

Kirjahyllyssä kotona on kymmenittäin Karjala-aiheisia kirjoja.

– Koetan löytää niistä juureni, nyt 91-vuotias Vieno Myllylä sanoo.

Menetettyyn Karjalaan hän on matkannut 11 kertaa.

– Olen päässyt näkemään tutut paikat ja maamerkit: Saavainjoen, Neitsytriutan, Vitsasalmen, Juho Pullin mökin, kouluni Laatokan rannalla…  Juho Pullin mökistä oli vain rauniot jäljellä. Ainoa ehjä rakennus kylässämme oli kivestä rakennettu kansakoulu.

Kuva kotitalosta ja kansakoulun edessä otettu luokkakuva.

 

– Kotitalosta ei ollut jäljellä mitään, eikä luonnonkivestä rakennetusta navetastakaan. Metsät sen sijaan olivat entisellään ja niityt olivat säästyneet pensoittumiselta, koska ne olivat olleet sovhoosin laitumena.

– On ollut tärkeä täyttää tyhjiötä: nähdä ja muistella. Nyt tyhjiö on täytetty eikä minun enää tarvitse lähteä Karjalaan.

 

Runoja ja kertomuksia nuoremmille sukupolville

Lapsuusajan elämää sekä evakkokokemuksia Vieno Myllylä on kirjoittanut omakustannekirjoihin, talteen nuorempien polvien luettavaksi.

Lapsille, lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille hän on koonnut lisäksi kuvia ja tarinoita albumiin Mummon matkat Karjalaan.

Runossaan Evakkoreppu Vieno Myllylä kirjoittaa näin: Ottakaa mukaanne, mitä selässä kulkee meille sanottiin kun läksimme Karjalasta (- – -) Tohtisinko näyttää sinulle, mitä minä panin sinne evakkoreppuni pohjalle? Laineiden loisketta Laatokasta, kevättuulen kohinaa kotikoivikosta, valkolehdokin tuoksun, ahomansikan aromin, lämpimän silokallion hyväilyn jalkapohjissani.

 

Liinatilkku – arvokas kuin pyhäinjäännös

Ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä Vieno pakkasi reppuunsa omia aarteitaan: koulun urheilumerkin, luokkakuvan vuodelta 1937 sekä isältään saamansa kiven.

– Olimme isän kanssa jatkosodan aikana syksyllä 1943 kauranleikkuussa. Äiti toi meille kahvinkorviketta pellolle. Isä huomasi siinä ojanpientareella valkoisen kivenpalan ja heitti sen minulle sanoen leikillään: ”Siinä on sulle sokeria!”

– Kivi oli minulla vuosikymmeniä, kunnes teetin siitä kaulakorun.

Liinatilkku.

 

Muistikuviin lapsuudesta Karjalassa liittyy olennaisesti tietty pöytäliina: pyhäisin äiti levitti tuvan pöydälle punapoiminnalla kirjotun puolipellavaliinan.

Liina kulki mukana evakkoreissut, mutta nyt liinasta on jäljellä enää pieniä tilkkuja.

– Minulle ne ovat arvokkaita kuin pyhäinjäännökset ikään.

 

 

 

 

Lue lisää aiheesta:

Haukiputaan seurakunta Ihmiset ja elämä Yleinen