Joulusatu: Suutarin joululahja

18.12.19

Tarina köyhästä Liisi-tytöstä, joka vie rikkinäistä kenkäänsä suutarille korjattavaksi, syntyi Joulukirkkoon-laulun innoittamana.


Terhi-Liisa Sutinen Aila Valtavaara

Tule, tule joutuin jo, huikkasi Juhani Liisille reen jolkuttaessa eteenpäin. Vauhti oli niin hidas, että tyttö ehti ottaa kiinni reen reunasta ja asetti jalkansa reen jalaksille. Satoi lunta. Onneksi oli lämpimästi päällä ja kenkäkin vielä kesti.

Matka kesti tovin, maisemat vaihtuivat. Tummaa metsää, pellon reunaa. Muutama lato ja talo kauempana. Mitä lähemmäksi tultiin kirkonkylää, sitä enemmän alkoi Liisin vatsanpohjassa tuntumaan. Mitä suutari sanoisi? Kuinka hän sen ottaisi? Äidin asialla hän oli. Isä oli rintamalla ja äidillä tuvassaan monta suuta ruokittavana.

Liisi katsoi kenkäänsä. Se irvisti. Korjaus ei kauaa kestänyt. Ompeleet olivat pahasti ratkenneet ja sukka oli aikaa sitten kastunut. Varpaita palelsi. Ei oikein ollut, millä suutarille maksaa. Hän huokaisi.

Juhani jutteli vieressä niitä näitä. Aina Juhani niin teki. Jo silloin kun he olivat koulussa istuneet rinnakkain ja opetelleet lukemaan ja kirjoittamaan. Liisi kuuli Juhanin sanovan: ”Hei katsohan, tuossa Miina menee kirkolle!”

Samassa Liisi pyysi, että reki pysähtyisi hetkiseksi niin, että hän voisi hypähtää jalakselta pois. Suutari asui tässä vieressä. Liisi vilkutti. Vilkutti vielä senkin jälkeen kun reki hävisi näköpiiristä. Kuinka vaikeaa tämä olikaan.

Liisi työnsi kätensä arasti talvitakkinsa taskuun. Siellä se oli. Äidin sormus. Sen äiti oli antanut matkaan. Pyytänyt sanomaan suutarille, että maksuksi kengän korjaamisesta.

***

Liisi pakotti jalkansa liikkeelle. Ainahan voi kysyä, sanoi äiti. Rohkeasti vain. Juuri niin kuin olen opettanut. Pää pystyssä. Ei ole syntiä olla köyhä. Kysy kohteliaasti, muista niiata. Kyllä suutari ymmärtää. Liisa nousi lumisia portaita ja tarttui kahdella kädellä suutarin talon ovenripaan.

Sisällä oli lämmintä. Liisi katseli arkana ympärilleen, otti vaivihkaa lapset käsistään. Korkeat hyllyt ylettyivät kattorajaan asti. Vahva nahan ja lankin tuoksu täytti ilman. Suutaria ei näkynyt missään.

Ison, upeasti koristellun kassakoneen vieressä oli kullanvärinen kello. Liisi tarttui sen varteen ja nosti sitä hieman tiskin puupinnalla. Kun sitä hieman heilutti, huoneen täytti kirkas helinä. Liisa oli epäuskoisena hiljaa ja piteli varovaisesti kelloa kädessään.

Liian hiljaa, aivan liian hiljaa oli kello helissyt huoneessa. Jos suutari oli toisella puolella rakennusta, ei hän kuullut. Liisa heilutti kelloa lujempaa. Kilinä kiiti pitkin huoneistoa. Sitten kuului kolinaa, tuolia siirreltiin. Ja pian kuului suutarin ääni: ”Tullaan, tullaan!”

***

Suutari tuli puolijuoksulla huoneeseen. Liisistä tuntui, että suutarin pienien pyöreiden silmälasien takaa silmätkin hymyilivät. Suutari tuli Liisin luokse ja otti Liisin kummatkin kädet isojen käsiensä sisään. ”No mutta Liisihän se siinä. Miten sinä nyt kotoa asti tänne olet matkannut? Eihän äidilläsi ole mitään hätää? Entä sisaruksillasi?”

Suutari ohjasi Liisin työhuoneeseensa. ”Istu, tyttö hyvä. Mahtaa sinulla olla kylmäkin?” Liisi tuskin ehti nyökkäämään arasti suutarille kun vanha mies jo jatkoi: ”Kerrohan millä asialla sinä olet?”

Liisi laittoi kätensä ulkotakkinsa taskuun, otti äitinsä sormuksen nyrkkinsä sisään. Sitten hän ojensi kätensä suutaria kohti ja avasi nyrkkinsä. Sormus kimalteli öljylampun loisteessa. Suutari pysähtyi ja vakavoitui. ”Äitisi sormus. Miksi se on sinulla?” Suutari istahti Liisin viereen ja Liisi laski kätensä sormuksineen syliinsä.

Sitten Liisi nosti jalkansa ja näytti kenkäänsä. Itkuhan siinä tuli. Väsymyksestä ja kylmästä. Märistä sukista ja jännityksestä. Siitä harmituksesta kun halusi auttaa äitiä, mutta aina kun ulkona teki jotain, jalat kastuivat. Suutari laskeutui alas polvilleen, riisui Liisin rikkinäisen kengän jalasta ja katseli sitä. ”Kuulehan, kyllä me tästä vielä kelpo kenkä saadaan, älä huoli.”

Sitten hän nousi ylös ja laittoi kätensä Liisin olkapäälle ja katsoi häntä silmiin. ”Sanopa äidillesi, että pitää hyvää huolta sormuksestaan. Se on arvokas ja varmasti tärkeä.” Suutari otti Liisin käden käteensä, laittoi Liisin käden nyrkkiin ja hellästi työnsi sen sormuksineen takaisin ulkotakin taskuun. Suutari viittoili Liisin työhuoneensa pöydän ääreen ja vaihe vaiheelta Liisi näki, kuinka hänen kenkänsä sai uuden elämän.

***

Illan hämärä oli laskeutunut jo kylälle kun kenkä oli valmis. Sillä välin Liisi oli saanut juoduksi kupin lämmintä maitoa. Viimeiseksi suutari pyyhki vielä Liisin kenkää ja ojensi sen sitten tytölle. Sukkakin oli ehtinyt kuivumaan. Liisi polvistui, työnsi kengän jalkaansa ja nyöritti nauhat ylös asti. Tuntuipa hyvältä.

Suutari katsoi hymyillen Liisiä, piteli käsiään lanteillaan. ”Äidillesi ja sisaruksillesi oikein hyvää joulua!” Sitten hän auttoi Liisiä ulko-oven kanssa. Liisi kiiruhti kirkolle päin. Siellä reen pitäisi olla. Aina välillä Liisi kääntyi suutarin talolle päin ja näki suutarin vilkuttavan hänelle.

Hevonen hirnahti. Ja Juhani. Juhani puhui taas puhumastaan päästyään. Siitä, mitä Miinalle kuului ja mitä kirkonkylällä tapahtui. Missä hän oli ollut ja mitä oli saanut syötäväksi.

Kerran Juhani käänsi päänsä Liisin päin, juuri silloin kun kuun sirppi näyttäytyi kauniina metsäaukean laidalla. ”Liisi?” hän kysyi. Liisi käänsi päänsä Juhaniin päin, samalla pitäen kiinni reen reunasta. ”Saitkos asiasi hoidettua?” Liisi hymyili ja nyökkäsi. ”Sain minä.”

Ja enkelit Betlehemin kedolla ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto” (Luuk 2:14).

 

Satu syntyi laulun pohjalta

Joulukirkkoon-laulu lähti lentoon Tuiran seurakunnan nuorisotyönohjaajan Terhi-Liisa Sutisen mielessä. Syntyi satu Liisistä, joka vie rikkinäisen kenkänsä suutarille korjattavaksi.

– Minua viehättävät laulut, joissa on tarina. Aloin miettiä Juhania ja Liisiä, ja sitä millaista elämä on heidän aikanaan ehkä ollut, Sutinen kertoo.

Köyhyys ja yhteiskunnan polarisoituminen ovat totta myös nyky-yhteiskunnassa. Suurten juhlien aikaan on hyvä huomata, että juhla voi olla pienissä asioissa.

Tarina Juhanin ja Liisin matkasta kirkolle kertoo yhteisöllisyyden kokemuksesta ja lähimmäisen auttamisesta.

– Touhuta ei tarvitse aina niin paljon, riittää että valmistaa itsensä. Elämme yltäkylläisessä maassa, ja hyvä välillä miettiä, mitä loppujen lopuksi tarvitsemme ollaksemme onnellisia.

Elsi Salovaara

 

Anna palautetta sadusta

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Kirkko ja usko Tuiran seurakunta