Lukijat kertovat: Sen päivän muistan aina

29.1.20

Helmikuisen päivämäärän 02022020 innostamana Rauhan Tervehdys pyysi lukijoiltaan tarinoita heidän elämänsä tärkeistä päivämääristä. Niihin liittyi onnea ja surua.


Rauhan Tervehdys Pixabay

Nimimerkki Soilikki muistelee heinäkuuta 2008, jolloin media rummuttaa lähestyvistä Pekingin olympiakisoista ja kiinalaisten onnennumerosta kahdeksan.

Soilikki odottaa kahdeksatta lastaan ja selaa kolme viikkoa ennen laskettua päivää kalenteria.

– Sanon miehelleni, että tuossahan olisi hyvä synttäripäivä meidän vauvalle: perjantai 080808 ja vielä olympialaisten avajaiset. Tähdätään siihen, lisään sitten ihan huvikseni.

– Koittaa aamuyö 080808. Supistukset tihenevät. Poikamme syntyy aamukymmenen jälkeen juuri kun olympialaiset on saatu juhlallisesti avattua.

”Maratonin voittajalle palkinnoksi laakeriseppele”

Pojan toiseksi nimeksi annetaan Laurentius, joka merkitsee laakeriseppeleellä seppelöityä.

– Maratonin voittajathan on perinteisesti palkittu laakeriseppeleellä. Nimi muistuttaa meitä edelleen Pekingin olympiakisoista ja oivallisesta syntymäpäivästä. Sitä saa, mitä tilaa!

Nimimerkille Kolmastoista päivä kyseinen päivä on monesti merkinnyt jotakin tärkeää tapahtumaa:

– 13.5.1978 on hääpäiväni. Isäni sanoi kyllä: ”Eikö mitään muuta päivää löytynyt!” Tästä huolimatta saimme elää onnellisesti yhdessä 40 vuotta, puolisoni kuolemaan saakka.

– 13.8.1980 syntyi vanhin tyttäreni. Kaksospoikien menetyksen jälkeen hän oli taivaan lahja minulle ja puolisolleni kuten myöhemmin syntyneet muutkin lapset.

– 13.12.1983 muutimme puolisoni rakentamaan ihanaan omakotitaloon kahden pienen tytön kanssa.

– 13.6. 1991 syntyi nuorin viidestä lapsestamme.

Lapsen syntymään liittyy myös nimimerkin Wanha mamma muisto mieliinpainuvasta päivämäärästä:

– Tämä lapsi syntyy Amerikan juhlapäivänä, 200-vuotispäivänä! Siinä lääkärin viimeiset sanat, jotka kuulin ennen tulevaa nukutusta ja alkavaa keisarileikkaustani.

– Olin kuukausien ajan ollut sairaalahoidossa odottamassa esikoisemme syntymää. Aina se aika ei ollut helppoa, ei.

– Pieni poikamme syntyi 04.07.1976. Se oli lämmin, aurinkoinen kesäsunnuntai. Raskaus saatiin onnelliseen loppuun. Parempaa palkintoa ei elämä voi helmoistaan ihmiselle antaa.

”Altaassa me kaksi ja kihlasormukset”

Elmeri muistelee vuotta 2012:

– 20.5.2012. Sri Lanka. Trooppinen lämpö, illan pimeys, lämmin vesi uima-altaassa, isot lepakot lentämässä jossain siellä altaan yläpuolella.

– Altaassa me kaksi ja Suomesta kuskaamamme kihlasormukset, joihin kaiverrettiin päivä vain sen mukaan, että olemme silloin ulkomailla. Päivä, jolla ei ollut sitä ennen mitään merkitystä, päivä joka oli ollut siihen asti vain päivä muiden joukossa.

– Kello 17 paikallista aikaa se, mitä olimme suunnitelleet, miettineet ja haaveilleet vuosia oli nyt totta. Vuosien jälkeen kaikki vaikeudet olivat takana päin, ja me saisimme olla yhdessä. Meidän kihlajaispäivämme.

– Muistatko, rakas? Niin kuin silloin lupasimme sormuksiin kaiverretussa tekstissä, lupaan yhä: Ailavjuu….still.

”Tunnen vain pohjatonta ikävää”

Elmerille mieleen painunut toinen päivämäärä on sisällöltään surullisempi:

– Istun autossa Mellunmäen metroasemalla. Lunta on paljon, ja sitä sataa koko ajan lisää. Kylmäkin on, mutta en tunne sitä. Tunnen vain pohjatonta ikävää.

– Istun siinä tunteja. Autoradiossa puhuu mies. Hän sanoo, että kun ihminen kuolee, samalla hetkellä ruumiista lähtee 21 grammaa painosta.

– Ja sen jälkeen soi jollain tavalla kosminen musiikki. Musiikki, jonka voin kuulla korvissani vieläkin.

– Tuo päivä on 5.12.2010. Isä on kuollut. Ja minulla on kauhea ikävä.

”Peittelin lapseni yhden ainoan kerran”

Ruusun äiti kertoo kolmesta tärkeästä päivämäärästä näin:

– 24.1.2007 oli ensimmäisen lapseni laskettu syntymäaika. Hartaasti odotettu, jo kohtuun rakastettu pienokainen antoi kuitenkin odottaa itseään syntyväksi viisi päivää lasketun ajan jälkeen.

– Tämä rakas enkelilapsi syntyi 29.1.2007. Oli varhainen tammikuun pakkasaamu. Emme koskaan kuulleet vauvan itkua, kotiin emme häntä saaneet.

– Tyttäreni haudattiin helmikuun 11. päivänä. Peittelin lapseni nukkumaan yhden ainoan kerran: lapiolla ja avokäsin, lähes 30 asteen pakkasessa.

Myös Juha Vähäkankaan mieleen painunut päivämäärä liittyy menetykseen:

– Siitä tulee kuluneeksi piakkoin viisi vuotta. Hetkestä kun heräsin hiljaisuuteen OYS:n heräämössä.

– Vieläkin muistan sen oudon hetken kun suljin silmäni. Silmät taas avatessani näin vuoteeni vierellä seisovan kirurgin. Hän ei hymyillyt, hänellä oli ikäviä uutisia kerrottavanaan.

– Uutinen ei unohdu koskaan. Alun perin oli suunniteltu vain jalkapohjan puhdistaminen. Se ei kuitenkaan riittänyt. Piti tehdä päätös: henki tai jalka.

=> Kommentoi tai anna palautetta jutusta

  • Kiitos kaikille kyselyymme osallistuneille lukijoille!

Myös nämä jutut pohjautuvat lukijoiden kokemuksiin:

Varpunen jouluaamuna voitti ylivoimaisesti joululauluäänestyksen

Äidin menetys kosketti

Lasten kokemuksia yksinäisyydestä

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä