Osa meistä oli yksin jo ennen koronaa

– Katson paljon televisiota. Välillä lasken parvekkeella, kuinka monta autoa ajaa ohi tunnin aikana.

Näin kertoo arjestaan oululainen, yksin asuva ikäihminen. Hän on yksi heistä, joille diakoniatyöntekijä Mia Koskinen soittaa säännöllisesti.

Koskinen etsi jo ennen korona-aikaa vanhuksia, joilla ei ole päivittäisessä elämässään läsnä perheenjäseniä tai ehkä yhtään ystävää.

Hoksauta minut -hankkeen diakoniatyöntekijä sai yhteydenottoja yksin jääneiltä muun muassa Kelaan ja apteekkeihin jakamiensa korttien avulla.

Hän soitti yhteystietonsa jättäneille, kävi kylässä ja ohjasi toimintojen piiriin heitä, jotka siihen pystyivät ja sitä halusivat. Nyt kun fyysiset kontaktit ovat ikäihmisiltä pannassa, Koskisen työpäivät kuluvat luuri korvalla.

Ihmisillä on asiaa, mutta korona ei pelota

Yksi pandemian seuraus on diakoniatyöntekijän käymien keskusteluiden pidentyminen.

– Puhelut ovat nyt kestoltaan samaa luokkaa kuin kotikäynnit aikaisemmin, Koskinen toteaa.

Tämä tarkoittaa, että puhelimessa voi vierähtää kerrallaan tunti tai puolitoista.

Puheenaiheet vaihtelevat, mutta usein ne koskettavat terveyttä. Koronan mahdolliset seuraukset eivät ole päällimmäisinä.

– Yllättävän harva ikäihminen tuntuu pelkäävän koronaa. Enemminkin he toteavat, että kai se on kuunneltava määräyksiä kun niin sanotaan.

He, jotka eivät käyneet juuri missään ennen kriisiä, jatkavat elämäänsä oikeastaan entiseen tapaan.

Vaikeinta on heillä, jotka olivat aikaisemmin aktiivisia

Yksinäisyyden tunne lisääntyy usein ikääntymisen myötä. Terveysongelmat voivat hankaloittaa sosiaalista kanssakäymistä, lapset ovat voineet muuttaa toiselle paikkakunnalle tai puoliso menehtyä.

– Mitä vanhempi ihminen on, sitä todennäköisemmin hänen ystäviäänkin on jo kuollut. Uusien suhteiden solmiminen ei ole enää helppoa, Koskinen toteaa.

Mia Koskinen oli mukana soittoringissä, joka otti koronakriisin alussa yhteyttä 70 vuotta täyttäneisiin oululaisiin. Hän huomasi kriisin tuntuvan vaikeimmalta heistä, jotka elivät aktiivista elämää ennen poikkeusoloja.

– Moni sanoi pärjäävänsä periaatteessa ihan hyvin, mutta se, ettei voi lähteä mihinkään, tuntuu vaikealta. He, jotka eivät käyneet juuri missään ennen kriisiä, jatkavat elämäänsä oikeastaan entiseen tapaan.

Hyvää mieltä huolen tilalle

Puheluissa diakoniatyöntekijä haluaa tuoda toivoa pelon sijaan. Joskus se tarkoittaa uudenlaisten näkökulmien esille tuomista.

– Eräs ikäihminen kertoi miettineensä, kuinka Jumala voi sallia koronan olemassaolon. Huomautin, että tämä kriisi on tuonut esille myös ihmisissä olevan hyvän, kuten auttamisenhalun.

Toisinaan diakoniatyöntekijä lausuu juttukaverinsa kanssa rukouksen. Joskus Koskiselle esitetään toivomus, että hän rukoilisi ihmisen puolesta, koska ”on diakoniatyöntekijänä lähempänä Jumalaa”.

– Silloin totean, että eiköhän se Jumala kuule meitä kaikkia yhtä lailla, mutta lupaan muistaa ihmistä iltarukouksessani.

Vieläkö Koskinen muistaa sen petiin kömpiessään?

– Jos lupaan rukoilla, niin rukoilen. Rukoileminen toisen puolesta helpottaa myös itseäni. Auttamisen mahdollisuudet ovat tässä tilanteessa muuten aika vähäiset.

Mia Koskinen soittaa yksin asuville ikäihmisille, mutta pitää myös puhelinvastaanottoa. Osa-aikaista työviikkoa tekevän Koskisen tavoittaa numerosta 040 574 7169.

”Meitä yksin eläviä on paljon”

Oululainen, 91-vuotias nainen on yksi Mia Koskisen juttukavereista. Näin hän kertoo päivästään:
”Syön aamupuuron kuuden, seitsemän aikaan.
Nyt poikkeusaikana televisiosta on tullut kymmenen minuutin jumppa aamu- ja iltapäivisin. Asetun television ääreen, jotta olen valmiina, kun ohjelma alkaa kello 8.50.
Sen jälkeen lähden kävelylle. Kävelen useimmiten Oulun keskustassa olevilla saarilla. Siellä on rauhallista.
Puoliltapäivin luonani käy hoitaja ja iltapäivällä on toinen televisiojumppa. Illalla katson Puoli seitsemän -lähetyksen.
Puolisoni kuoli yli kaksi vuotta sitten. Lapsia minulla ei ole.
Kuusikymppinen kummipoikani ja hänen tyttärensä auttavat minua. Joskus soittelen tuttaville ja he minulle.
Toisinaan saan jonkun seurakseni päiväkävelylle.
Muutaman kerran vuodessa käyn lausumassa runoja vanhainkodeissa erään porukan kanssa.
Tässä iässä moni ystävä on kuollut tai ei pysty enää liikkumaan. Elämä tuntuu välillä melko yksinäiseltä.
Katson paljon televisiota. Välillä lasken parvekkeella, kuinka monta autoa ajaa ohi tunnin aikana.
Kävelyllä yritän saada muuta ajateltavaa ja lasken ohiajavia autoja tai askeleita. Sata askelta täyttyy helposti.
Ajan myötä sitä keksii viihdykettä.
Puolison kuoltua elämä muuttuu, varsinkin jos ei ole perhettä. Mutta en ole ainoa, meitä yksin eläviä on paljon.”