Kolumni: Kyynelten kieli

7.7.20

Kyyneleet puhuvat omaa kieltään. Ne kertovat siitä, että jotain on muuttumassa eikä sille ole vielä sanoja. Jotain merkityksellistä tapahtuu ja jotain menettää, pohtii Minna Rautio.


Itku on ollut vieraana elämäni talossa viime ajat. Olen itkenyt autossa, kaupassa, sairaalan käytävällä, muiden nähden ja yksin. Välillä olen ollut lohduttajan ja toivon tuojan roolissa, kuivaten kyyneleitä vuoron uurteisilta, jo elämää nähneiltä kasvoilta, vuoroin lapsen pehmeiltä poskilta.

Olen itkenyt ja ulvonut ilmoille kokemaani elämän vääryyttä, elettyä ja elämätöntä elämää. Sitä, että asiat jäävät kesken eikä elämä mennyt niin kuin oli ajatellut.

Välillä kyynelten puro on vain valunut hiljalleen poskilleni, kuin hiljaisesti hyväksyen väistämättömän, omaan osaan tyytymisen. Välillä itku on painanut polvilleen, taakka on ollut niin raskas.

Minua suututtaa kun itku määritellään kliinisesti tunteeksi, jota sitäkin pitäisi osata ja voida hallita. Mutta mitä jos kaikkea ei halua hallita. Eikö edes itkiessä saa olla avuton ja turvaton, lohdutusta vailla? Pitääkö silloinkin olla hillitty ja hallittu? Eikö itkiessä ole niin isojen asioiden kanssa tekemisissä, että ne kyllä pukisi sanoiksi jos osaisi. Mutta kun ei osaa.

Olen itkenyt ja ulvonut ilmoille kokemaani elämän vääryyttä.

Kyyneleet puhuvat omaa kieltään. Ne kertovat siitä, että jotain on muuttumassa eikä sille ole vielä sanoja. Jotain merkityksellistä tapahtuu ja jotain menettää.

Olen saanut huomata, että itku ja ilo ovat toisinaan lähellä toisiaan. Itku voi vaihtua nauruun kun huomaa elämässä olleen myös hyviä asioita, joista olla kiitollinen. Itku ja nauru – säikeillä sidottuina, kudottuina toistensa lomaan.

Kyyneleet yksinäistävät, sillä surevaa usein pelätään. Pelätään ehkä omia reaktioita ja oikeiden sanojen puuttumista.

Suru onkin usein sanaton ja siksi kyyneleet ovat olemassa, puhumassa surun kieltä. Itkevän vierellä hiljainen oleminen riittää, mikään sovellus ei korvaa toisen ihmisen läsnäoloa. Lohdutetuksi tuleminen on tervehdyttävä ja voimaannuttava kokemus.

Haluan uskoa siihen, että kyynelissä on myös toivoa. Ehkä ne siksi kimmeltävät kauniisti lasihelmien tavoin. Armo, anteeksianto ja rakkaus tulevat kyynelten kautta lähelle.

Kirjoittaja on diakoni, kriisityöntekijä ja seslonkifilosofi.
Anna palautetta kolumnista

Muita tekstejä samalta kirjoittajalta:

Kolumni: Better, faster, higher

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Näkemyksiä