Opiskelupaikan saaminen ilahdutti ja järkytti

12.8.20

Kun kaksikymmentä vuotta toisella alalla työskennellyt Miia Heikkinen pääsi opiskelemaan diakoniatyöntekijäksi, edessä oli iso muutos. Diakoniatyössä elämänkokemuksesta on kuitenkin ollut pelkkää hyötyä.


Teksti: Teksti ja kuva: Riitta Hirvonen .

Jos aikeissa on ammatillinen muutos, sitä pitää ryhtyä tekemään nyt. Näin oululainen Miia
Heikkinen päätteli parisen vuotta sitten, kun takana oli lähes 20 vuotta töitä Teknologian
tutkimuskeskus VTT:ssä.

Päättäväisyys joudutti Heikkistä pyrkimään Oulun diakonia-ammattikorkeakouluun. Häntä kiinnosti
sosionomi-diakonin koulutus.

Opiskeluoikeuden varmistuttua Heikkisen päällimmäinen tunne ei ollutkaan pelkkä riemu. Hän
tunsi jopa pientä järkytystä muutoksen edessä.

– Tilanne vaati keskustelua perheessä. Tarkoittihan opiskelu myös sitä sitä, että taloustilanteemme
muuttuisi tulojen tippuessa. Perheemme nuorimmaiset ovat vielä pieniä, alle kymmenvuotiaita,
Miia Heikkinen kertoo.

Kotoa tuli kannustusta kouluttautumiseen ja työpaikka suostui antamaan vapaata opiskeluja varten.

Nuorempana tie sosiaalityöhön ei auennut

Opiskelupaikan saaminen yllätti Miia Heikkisen kenties myös siksi, että hän oli 1990-luvun
alkupuolella ylioppilaskirjoitusten jälkeen hakeutunut sosiaali- ja terveysalan opiskelijaksi. Silloin
tie ei auennut.

Kun näin kävi, Heikkinen vaihtoi kokonaan toisenlaisten töiden pariin. Ensin hän työskenteli
Nokialla ja myöhemmin VTT:llä, jossa hän on toiminut vuodesta 2001 tutkimusavustajana.
Virallinen titteli on research technican.

– Vaikka juuri noista töistä en osannut haaveilla nuorena, hyvin ne ovat minua elättäneet, hän
sanoo.

Omat mielikuvat joutuivat tarkasteluun

Heikkinen on valmistumassa uuteen ammattiinsa joulukuussa – tai viimeistään ensi kesänä.
Tänä kesänä hän on työskennellyt diakonina Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa. Kesätöihin hän
rohkeni tarttua, sillä takana oli onnistunut ja vaikuttava harjoittelujakso Oulun
seurakuntayhtymässä, diakoniatyön erityispalveluissa muun muassa kehitysvammaisten parissa.

Kesädiakonilla on riittänyt totista työtä, sillä taloudelliselle avustamiselle on ollut tarvetta
pelkästään jo koronasta johtuen.

– Uusia asiakkaita on tullut meille muun muassa ravintola-alalta. Kun työttömyyskassojen
päivärahapäätöksissä on ruuhkaa, näkyy se diakoniassa taloudellisen avun tarpeena.

– Diakonia on käytännönläheistä työtä. Se on ihmisten konkreettista auttamista ja ehdottomasti
muutakin kuin taloudellista avustamista. Moni haluaa keskustella kanssamme. Silloin tuki on
enemmän henkistä tai hengellistä.

Onko diakoniatyöntekijällä oltava vahva usko? Riittääkö oma uskoni
kirkon töihin?

Onkohan minusta sittenkään diakoniatyöhön?

Ennen opiskelujen alkamista Miia Heikkinen pohti, sopiiko hänen persoonansa diakoniatyöhön.

– Mietin, olenko tarpeeksi syvällinen ihminen tekemään diakoniaa, johon liitin mielikuvissani
eräänlaisen vakavan henkisyyden.

– Työssäni olen nyt nähnyt, että diakoniatyöntekijöitä on monenlaisia. Kaikki tekevät työtään
omalla persoonallaan.

Heikkisen lapsuudenkodissa uskonnollisuus ei ollut erityisesti esillä.

– Tämäkin minua mietitytti. Onko diakoniatyöntekijällä oltava vahva usko? Riittääkö oma uskoni
kirkon töihin?

Heikkinen on saanut lohdullisia vastauksia: jokaisella on oma hengellinen matkansa. Jostakin se on
alkanut ja juuri nyt kukin kulkee omalla tiellään jossakin kohtaa. Vahvan uskon puuttuminen ei ole
kriisin paikka.

Harvalla on vara arvostella toisten tekemisiä.

Vuodet toivat ymmärrystä ihmisten erilaisille valinnoille

Heikkinen miettii työvuosiaan VTT:llä. Voisiko aivan muun alan töistä olla hyötyä diakoniatyössä?

– Enemmän uskon, että hyötyä on siitä, että takanani on koko ajan enemmän elettyä elämää. Ajan
kulku auttaa ymmärtämään esimerkiksi sen, että meillä kaikilla voi sattua elämässä jotain sellaista,
joka ajaa tarvitsemaan ja pyytämään apua.

– Harvalla on vara arvostella toisten tekemisiä, hän sanoo.

Miia Heikkinen kehuu Diakonia-ammattikorkeakoulun opettajia, mutta kaikkia asioita ei voi koulun
penkillä oppia.

– Vasta työssä oppii kunnolla esimerkiksi ihmisten kohtaamista. Miten koulu voisi opettaa sitä, että
diakonian vastaanotolla ei voi tietää, mitä seuraava asiakaskäynti tuo tulleessaan.

– Se on yhtä aikaa pelottavaa ja antoisaa.

Anna palautetta jutusta

Parturi-kampaajasta tuli diakoniatyöntekijä

Moni velkojensa kanssa painiskeleva tulee diakoniatyöntekijän luokse itkun kanssa, mutta poistuu ovesta toivo seuranaan

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Oulun tuomiokirkkoseurakunta