Opiskelupaikan saaminen ilahdutti ja järkytti

Jos aikeissa on ammatillinen muutos, sitä pitää ryhtyä tekemään nyt. Näin oululainen Miia Heikkinen päätteli parisen vuotta sitten, kun takana oli lähes 20 vuotta töitä Teknologian tutkimuskeskus VTT:ssä.

Päättäväisyys joudutti Heikkistä pyrkimään Oulun diakonia-ammattikorkeakouluun. Häntä kiinnosti sosionomi-diakonin koulutus. Opiskeluoikeuden varmistuttua Heikkisen päällimmäinen tunne ei ollutkaan pelkkä riemu. Hän tunsi jopa pientä järkytystä muutoksen edessä.

– Tilanne vaati keskustelua perheessä. Tarkoittihan opiskelu myös sitä sitä, että taloustilanteemme muuttuisi tulojen tippuessa. Perheemme nuorimmaiset ovat vielä pieniä, alle kymmenvuotiaita, Miia Heikkinen kertoo.

Kotoa tuli kannustusta kouluttautumiseen ja työpaikka suostui antamaan vapaata opiskeluja varten.

Nuorempana tie sosiaalityöhön ei auennut

Opiskelupaikan saaminen yllätti Miia Heikkisen kenties myös siksi, että hän oli 1990-luvun alkupuolella ylioppilaskirjoitusten jälkeen hakeutunut sosiaali- ja terveysalan opiskelijaksi. Silloin tie ei auennut.

Kun näin kävi, Heikkinen vaihtoi kokonaan toisenlaisten töiden pariin. Ensin hän työskenteli Nokialla ja myöhemmin VTT:llä, jossa hän on toiminut vuodesta 2001 tutkimusavustajana. Virallinen titteli on research technican.

– Vaikka juuri noista töistä en osannut haaveilla nuorena, hyvin ne ovat minua elättäneet, hän
sanoo.

Omat mielikuvat joutuivat tarkasteluun

Heikkinen on valmistumassa uuteen ammattiinsa joulukuussa – tai viimeistään ensi kesänä. Tänä kesänä hän on työskennellyt diakonina Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa. Kesätöihin hän rohkeni tarttua, sillä takana oli onnistunut ja vaikuttava harjoittelujakso Oulun seurakuntayhtymässä, diakoniatyön erityispalveluissa muun muassa kehitysvammaisten parissa.

Kesädiakonilla on riittänyt totista työtä, sillä taloudelliselle avustamiselle on ollut tarvetta pelkästään jo koronasta johtuen.

– Uusia asiakkaita on tullut meille muun muassa ravintola-alalta. Kun työttömyyskassojen päivärahapäätöksissä on ruuhkaa, näkyy se diakoniassa taloudellisen avun tarpeena.

– Diakonia on käytännönläheistä työtä. Se on ihmisten konkreettista auttamista ja ehdottomasti muutakin kuin taloudellista avustamista. Moni haluaa keskustella kanssamme. Silloin tuki on enemmän henkistä tai hengellistä.

Onko diakoniatyöntekijällä oltava vahva usko? Riittääkö oma uskoni
kirkon töihin?

Onkohan minusta sittenkään diakoniatyöhön?

Ennen opiskelujen alkamista Miia Heikkinen pohti, sopiiko hänen persoonansa diakoniatyöhön.

– Mietin, olenko tarpeeksi syvällinen ihminen tekemään diakoniaa, johon liitin mielikuvissani eräänlaisen vakavan henkisyyden.

– Työssäni olen nyt nähnyt, että diakoniatyöntekijöitä on monenlaisia. Kaikki tekevät työtään omalla persoonallaan.

Heikkisen lapsuudenkodissa uskonnollisuus ei ollut erityisesti esillä.

– Tämäkin minua mietitytti. Onko diakoniatyöntekijällä oltava vahva usko? Riittääkö oma uskoni kirkon töihin?

Heikkinen on saanut lohdullisia vastauksia: jokaisella on oma hengellinen matkansa. Jostakin se on alkanut ja juuri nyt kukin kulkee omalla tiellään jossakin kohtaa. Vahvan uskon puuttuminen ei ole kriisin paikka.

Harvalla on vara arvostella toisten tekemisiä.

Vuodet toivat ymmärrystä ihmisten erilaisille valinnoille

Heikkinen miettii työvuosiaan VTT:llä. Voisiko aivan muun alan töistä olla hyötyä diakoniatyössä?

– Enemmän uskon, että hyötyä on siitä, että takanani on koko ajan enemmän elettyä elämää. Ajan kulku auttaa ymmärtämään esimerkiksi sen, että meillä kaikilla voi sattua elämässä jotain sellaista, joka ajaa tarvitsemaan ja pyytämään apua.

– Harvalla on vara arvostella toisten tekemisiä, hän sanoo.

Miia Heikkinen kehuu Diakonia-ammattikorkeakoulun opettajia, mutta kaikkia asioita ei voi koulun penkillä oppia.

– Vasta työssä oppii kunnolla esimerkiksi ihmisten kohtaamista. Miten koulu voisi opettaa sitä, että diakonian vastaanotolla ei voi tietää, mitä seuraava asiakaskäynti tuo tulleessaan.

– Se on yhtä aikaa pelottavaa ja antoisaa.